Kirjoitin eilen illalla Speden siskolle runon, sille syntymättömälle siis. Varmojahan emme voi olla siitä, että oliko toinen vauvoista tyttö vai ei, mutta oletamme tämän olleen ihan äidin kropan muodoista johtuen. Alkuraskaudessa kun levisin todella reippaasti sivuille, kuten aiemmistakin tytöistä ja kaksosen mentyä kesken kutistuin takaisin poikamittoihin. 

Oli lapsia kaksi, sisko ja sen veli.
Äidin masussa, odottamassa,
kasvamassa.

Kumpikin yhtä pieniä, suloisia,
omia piirteitään etsien,
he toisiinsa nojasivat,
jo toisensa tuntien.

Äiti yhtä vain odotti,
siskosta tiennyt ei.
Siskon sydän ei jaksanut,
veljelle toivoi rakkautta,
uskoa, monta hymyä
joita sisko koskaan antaisi ei.

"Veli hymyile minunkin puolestani,
rakastan teitä,
mutta taivaassa tarvitaan lisää enkeleitä."

Niin syntyi se veli,
joka hymyili, äidin päivät täytti
ja sen siskolle kuuluneen
hymyn äidille näytti.

Monesti tuo toinenkin on mielessä. Speden sisko, tai ehkä veli, en tiedä. Aina välillä käy mielessä sekin, miksi toinen ei jaksanut kasvaa ja kehittyä, aivan yhtälailla kuin sekin, onko viisasta ajatella toista edes vauvana. Totta, eihän tuo ollut kuin kymmenviikkoinen keskenmenon aikoihin, mutta minulle todellinen ja jo vauva. Siitäkin huolimatta, etten tiennyt hänen siellä olostaan ennenkuin oli jo poissa. Enkelivauvaako on kiittäminen Spedestä?

Irkku päättää raporttinsa mietintämyssyn alta tähän ja ryhtyy vähin erin kokoamaan luitaan kotihommien pariin. Se on kuulkaa moro taas!