Ihan ensin, eilinen työpäivä oli superkiva! Työpäivä alkoi tosin prinsessan pääkipuilumerkeissä, soitin tälle ja kehotin laittamaan mittarin kielen alle. 37.0 oli lukemat ja neidille jolle ei koskaan nouse kuume sekin aiheuttanee jo päänsäryn. Kehotin siis suosilla jäämään kotiin päiväksi, mitä sitä puolikuntoisena mihinkään lähtemään.

Luokassa en ehtinyt eilen olla hetkeäkään, ehei, minä juoksin villinä muiden ohjaajien kanssa aamun aikaisimmat tunnit entisen ipkn (iltapäiväkerho) ja entisen avustajien huoneen väliä. Näistä entisistä sukeutui nykyiset, me siis luovutimme tilamme ipklle ja ipkn tilat puolestaan siirtyi meille. Harvinaisen kivuton oli tuo siirto!

Koska oma avustettavani on tämän viikon kuntoutusjaksolla eikä eiliseen liittynyt mitään erikoisuuksia niin minua ei tarvittu ollenkaan luokkaan joten loppupäivän laittelin uutta tilaamme kuntoon purkaen läjäpäin pahvilaatikoita ja asetellen liimoja, kumeja, kyniä, taululiituja ja vaikka mitä vastaavaa materiaalia järjestykseen kaappeihin. Hommasta suoriuduttuani kävin monistamassa koulun pohjapiirroksia kerhovihkojen väliin ja siirryin lopuksi päiväksi auttamaan toisen kerhon vastaavaa ohjaajaa tämän uuden kerhotilan järjestelyurakassa eli laittelemassa kaappeihin hyllyjä, keräämässä roskia, kiikuttamassa uuteen kerhotilaan käymättömiä kapineita pois ja siirtelemässä huonekaluja haluttuihin paikkoihin.

Töistä lähdin iloa ja intoa täynnä, kertakaikkisen palkitseva päivä! Tarhalla minua odotti nuuppasilmäinen spede joka kapsahti samantien jalkoihin. En minä oikeastaan niihin nuuppasilmiin kiinnittänyt sen kummemmin huomiota kuin kysymällä tädeiltä onko tämä nukkunut. Kolme varttia oli poika ollut unten mailla joten ajattelin lisäunien aiheuttavan vielä jonkinlaista väsymystä, aiheutuuhan sitä aikuisillekin monesti juuri sängystä noustua.

Autossa lapsi yskäisi pari kertaa ja pam, alkoi itkeä surkeaa itkua. Kurkkuun sattui ihan mahdottoman paljon. Kotona sattui vielä enemmän. Keittelin lämmintä teetä pojalle, tämä reppana ei saanut juotua kun sattui niin mahdottomasti. Annoin mehua kun tämä pyysi ja sama juttu, sattui liikaa nielaista. Vessassa tämä piipahteli räkimässä vessanpyttyyn koska kurkkuun todella sattui. Voi apua! Ukon sisko oli juuri sitkeässä angiinassa, näinköhän se sitten spedeenkin, tuumin. Sitä kun on ollut liikkeellä kuulemma runsain mitoin.

Siskonpojan synttäritkin painoi päälle ja niinpä minä otin kapulan käteeni ja soitin ensiapuun kysyäkseni voiko lapsen vointia katsella huomiseen ja puuduttaa kurkun vaikka kipulääkkeillä. Ei vastausta. Soitin uudelleen. Ja uudelleen. Ja vielä. Kuuntelin kaupungin vaihteen automaattista nauhoitusta ja soitin jälleen. Ja vielä. Yhä uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Lähtökuviot sinne synttäreille meni muutenkin jo siinä kohtaa sekaisin, ukko näet hiippasi keittiöön ilmoittaen lähtevänsä kohtsilleen sekä katsastuskonttorille että kauppaan. Ilmoitin siis siskolle että tulemme vasta viiden kanttiin ja jatkoin ensiavun ahdistelua.

Sen ahdistelun lomassa piipahdin saunatuvallakin, kaivoin sieltä esiin iänkaiken vanhat matkarattaat jotka päätin ottaa käyttöön speden kuskailureissuilla. Eihän ne kauniit ole, kaukana siitä, mutta ajaa varmasti asiansa. Ensiapu ei edelleenkään vastannut ja spede itki jokaisen yskäisyn jälkeen. Puolentoista tunnin soittelun jälkeen luovutin. Olkoon. Ukkokin kotiutui kaupalta ja kehotin tätä antamaan lapselle särkylääkettä jos on kovin itkuinen. Prinsessa jäi kotiin toipumaan, tänään tämäkin muuten menee jo kouluun sillä pääkipu oli hellittänyt päivän aikana eikä mittarikaan noussut enää 36.5 yli.

Suuntasin kaksin junnun kanssa siskolle ja kas, siellähän sitä väkeä oli. Join teetä, söin pasteijoita, maistoin kakkua ja juttelin niitä näitä siskon ja tämän kahden teinivuosien ykkösystävän kanssa jotka on onneksi pysyneet siskon läheisinä ystävinä. Oli varsin kivat karkelot. Seiskan kanttiin kotiuduimme ja totesin speden nukkuvan umpiunessa. Särkylääkettä ukko ei ollut tälle ehtinyt antaa vielä, totesi pojan olevan kuuma kuin kekäle ja sitä tuo totta tosiaan olikin. Herättelin lapsen sen verran että sain vedettyä tälle yövaipan päälle ja annettua pamolin, lapsi jatkoi unia samantien sen rouskutettuaan.

Ja sitten se riemu alkoikin. Siivosin keittiön, täyttelin tiskikonetta ja suunnittelin kaivavani jääkaapista sunnuntaina ostamani Hesen kanasalaatin telkkarievääksi mutta mönkään meni. Poika 14v tuli kolisten ovesta ja jokin niissä pojan liikkeissä kieli että jotain oli sattunut. Selvästikin tämän aikomus oli rymistellä suorinta tietä yläkertaan siinä takin naulakkoon tuuppimisen perään mutta minäpä ehdin ensin ja kysyin mikäs nyt on.

Otsa oli turvoksissa ja toinen sivu otsasta täynnä verinaarmaleita. Itkikin tuo. Herranjestas että minä säikähdin! Mikämikämikä? Pojalle oli tullut parhaan kaverinsa kanssa jotain kärhämää tai oikeastaan nämä oli leikkitapelleet ja kaveri olikin jotenkin hermostunut siinä leikkitappelun lomassa, potkassut selkään niin että poika kaatui ja sen perään potkaissut tätä päähän vasemman korvan taakse niin että poika oli lyönyt otsansa jäiseen maahan. Jösses!

Ensireaktio mielessäni oli mennä nirhaamaan moinen kaveri mutta onneksi sain pidettyä mölyt mahassani, sen sijaan kävin pyytämässä ukkoa katsomaan pojan nuppia. Ensiapuunkin koetin siinä soittaa, ei vastausta edelleenkään. Lopulta soitin pojan kaverille ja pyysin tätä pyytämään äitinsä puhelimeen, äidin kanssa juttelin ja tunnelma oli jokseenkin järkyttynyt siinäkin päässä. Ilmanko hänenkin poikansa oli rymistellyt sisälle paljon ennen kotiintuloaikaa ja sulkeutunut huoneeseensa sanaakaan sanomatta.

Sovimme että ajelen sen kautta pojan kanssa kun tätä kuitenkin ensiavussa lähden käyttämään ja pojan kaverikin oli todella pelästynyt sekä omaa hermostumistaan että pojan 14v yhtäkkistä paikalta poistumista, oli varmasti tajunnut että nyt sattui ihan oikeasti. Piipahdimme näytillä, pojan kaveri itki vähintään yhtä paljon kun poikakin ja minä kehotin kumpaakin jatkossa miettimään tarkoin mitä tekee vastaavissa tilanteissa, ne leikkitappelutkin kun saisi luvan jäädä mielestä kummaltakin koska ei murkkuikään ehtineet pojat aina edes tajua omia voimiaan etenkin jos suuttuu tilanteen lomassa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, siis sen tapaamisen osalta, ja me suuntasimme ensiapuun joka oli tykillä täyteen ammuttu. Hoitajakin totesi ensisanoikseen että juu ei, vastailtu ei ole koska ei kertakaikkiaan ole ehditty. Jääpussin kiikuttivat pojalle ja käskivät jäädä tarkkailuun ja siinä tarkkailussa oltiinkin sitten liki pari tuntia ennen kuin lääkäri otti katsottavaksi ja totesi pojan saaneen kunnon aivotärähdyksen. Oikean silmän toimintaa lääkäri kummasteli, poika kun näkee sillä kaksoiskuvia.

Koska lääkäri ei itse keksinyt sille selitystä soitti tämä TAYSiin konsultoivalle silmälääkärille joka totesi että silmässä on joko näköhermo saanut aikamoisen tärähdyksen tai sitten silmän pinnassa on turvotusta joka vääristää näköä. Oli kumpi tahansa niin vaivan pitäisi mennä ohi muutamassa päivässä mutta jos ei mene niin siinä tapauksessa täytyy ottaa uudelleen yhteyttä lääkäriin ja mennä silmälääkärillä käymään.

Vartti ennen yhtätoista kotiuduimme jokseenkin väsyneinä. Poika on nukkunut yön vallan hyvin, otsa on turvonnut yön aikana vielä entisestään ja pääkipu on edelleen aika järkyttävä. Saapa nähdä kauanko kestää ennen kuin tuo tokenee. Minä sen sijaan en mene tänään töihin (byhyyyyy!!!) sillä koetan saada spedelle ajan alueelle. Loppuviikon ukko on luvannut olla tämän kanssa kotona mutta tämä tiistai menee nyt minun hoidellessa lasta ja katsellessa hieman pojan 14v perään. Olen koettanut tässä tuumia uskallanko jättää tätä yksin kotiin edes sen lääkärin ajaksi, liian hyvin on mielessä muutama päivä sitten lukemani lehtijuttu leikkipainin seurauksena 15-vuotiaana kuolleesta pojasta.

Pojat on poikia mutta kyllä sitä välillä toivoisi että nämä olisi ikuisesti pieniä. Mitä vanhempi lapsi sitä isommat riskit että jotain kamalaa tapahtuu kun eihän tuon perässä vain voi kulkea kaiken aikaa. Voi huoh! Ja nyt, alan kaivaa esiin rehtorimme numeroa, lähimmälle esimiehelle ja oman luokan opelle ilmoitin jo illalla etten tänään pääse mutta reksille on vielä ilmoittamatta. Se on moro ja viettäkää kivakivatiistai!