Niin ei nukkuisi lainkaan. Nih. Voi tsiisus mitä touhua taas koko yö. Samalla hetkellä kun olin itse simahtanut alkoi viereisessä pedissä pahauni-itku. Mikäs siinä, singahdin istumaan jääkylmältä tuntuvassa makkarissa ja manailin sänkyjen välissä olevaa 30 senttiä joka pakotti minut laittamaan ne juuri lämminneet varpaat sille jääkylmälle lattialle. Ush!

Pahauni-itkun kaikottua olin juuri saanut jälleen uudelleen unenpäästä kiinni, ja kerrottakoon nyt sekin että nämä unenpäästä kiinnitartunnat tapahtui jo kymmenen kanttiin illalla, niin eiköhän viereisessä pedissä alkanut sitkeääkin sitkeämpi yskintä. Sitä jatkui, jatkui ja jatkui niin että olin jo hetken varma että se on uudelleen asennetteva ne varpaat sinne jääkylmälle lattialle mutta onneksi yskä vaimeneekin.

Vain hetki ja kas, havahduin puolihorteesta, tällä kertaa en ehtinyt siis edes pidemmälle, kun ukko purjehti makkariin juuri töistä palanneena ja kiskoi spedelle peittoa paremmin, suukotti sitten minuakin poskelle toivottaen hyviä unia ja paineli suihkuun. Suihkun jälkeen tämä suori takaisin olkkarin puolelle ja minä aloin olla epätoivoinen. Ja silloin se alkoi, uusi itsepäinen köhinä viereisessä pedissä. Voi helva sanon mä! Ja toisin kuin edellisellä kerralla, se yskä ei vaimennutkaan tuosta vaan vaan yhtäkkiä spede istui jo sängyssään, keräsi nunnujaan ja tyynyään ja hups vaan, kiipesi yskivänä mallina ylitseni siihen joka aamuöiseen vakipaikkaansa eli sänkymme keskelle.

Aivan sama, totesin mielessäni. Kunhan täällä saa NUKKUA, sillä kello soisi jälleen puoli kuudelta ja nyt jo viisarit läheni uhkaavasti yhtätoista. Sitkeän yskän mentyä ohi minä, siinä missä spedekin, sain unenpäästä kiinni ja miksi? Havahtuakseni hereille puolen tunnin päästä. Tunnin päästä. Parin tunnin päästä. Puoli kolmen kanttiin. Tunti puoli kolmen jälkeen. Vähän myöhemmin. Hetken päästä. Hieman ennen kellon soittoa.

Milloin minut herätti peittoa potkiva ja tuuppiva spede, milloin sänkyyn juuri kömpinyt puoliso joka koetti saada välissä väkkäränä pyörivää spedeä asettumaan yhteen asentoon, milloin kantapäätä niskaan sovittava spede. Silloin puoli kolmelta katsoin kelloa ja kirosin kunnolla ääneen. Jopa siinä määrin kunnolla että ukkokin havahtui unestaan hyssyttelemään spedeä "täällä on väsyneitä ihmisiä, nukutaan nyt paikoillaan". Joopa joo.

Sängystä nousi ylös vähemmän hyväntuulinen, väsynyt ja selkäkivusta kärsivä naisihminen. Eikö olekin hienoa. Toki sitä selkää särkee, puoli yötä kun on vietetty mitä erinäisimmissä solmuissa alle puolen metrin tilassa varoen samalla ettei sänky lopu kesken. Selvästikin tämä isin tapaamattomuus alkaa hiipiä öihin koska ikinä ennen spede ei ole siirtynyt meidän sänkyymme ennen puolta yötä ja lähes aina se kello on ollut jo aamuyön kolmessa tai sitä myöhemmässä.

Olenkohan tehnyt virheen antaessani speden nukahtaa meidän sänkyymme näinä kahtena iltana jotka isi on ollut töissä? Luulenpa näin. Tänä iltana spede saa luvan suoria suoraan omaan sänkyynsä ja nukkua siellä ja auta armias jos tämä herättelytouhu alkaa taas liki heti sänkyyn suoriuduttuani niin takaan ja alleviivaan että saan raivarin. Tai siirryn itse speden sänkyyn ja jätän meidän sänkymme miessukupuolen vallattavaksi. Hmmm.

Asiasta jalkapalloon. Eilinen työpäivä oli kiva kiva ja en kadu hetkeäkään aamuista päätöstäni siitä että ukko saikin kiikuttaa minut ja lapsen autolla töihin ja tarhaan. Lapsi jäi tarhaan tuosta vaan, toisin kuin edellisenä aamuna jolloin tämä parkui kuin jalopeura ja lykkäsin tämän hoitotädin syliin, ja minä kiitolaukkailin aikasmoisen kipakassa pakkasessa tarhalta takaisin ukon kyytiin ja hetken kuluttua työmaalle.

Työpäivä meni vähän turhankin sutjakkaasti ja ei aikaakaan kun olin jo spedeä noutamassa. Eilinen taisi olla suht reippaasti kylmempi päivä kuin maanantai, nenää alkoi näet nipistellä jo ennen kuin ehdin tarhalle ja se ei ollut kiva se. Kotiin tultiinkin sitten vinhaa vauhtia, jopa niin vinhaa että hiki siinä tuli loppumatkasta. Kotona odotti koulun liikuntapäivän missannut räkäinen, röhäinen ja lurppasilmäinen poika 14v sekä pojan 16v kuorimat ja pilkkomat soppaperunat.

Harmi että jääkaapissa ei odottanut aamulla toivomani siskonmakkarat, niitä kun ei ollut koulun lähisiwassakaan jossa tein tarkastuskierroksen siinä speden noutoon lähtiessäni. Niinpä siskonmakkarasoppa muokkautuikin jauhelihasopaksi johon oli ruskistettu joukkoon yksi pilkottu lenkkimakkara ja muutama nakki. Hyvää silti ja sakki söi kuin heikkopäiset.

Siivosin keittiöä, tuijotin telkkaria, viikkailin järkyttävän läjän vaatteita ja rupsuttelin sieltä täältä paikkoja. Ja ah, ilta saapui ja sain speden (epäkuntoiselle) yömakuulleen ja muutkin lapset ruotuihin kunkin sinne minne pitikin kello yhdeksän illalla saada. Tämä tarkoitti siis käytännössä sitä että kasilta simahtanut spede nukkui siinä hetken kun minä ja junnu kömmimme peteihin prinsessan käyskenneltyä omaan sänkyynsä yläkerrassa. Pojat 14v ja 16v jäivät olkkariin telkkaria tuijottamaan ja teini livahti omaan huoneeseensa samoihin puuhiin.

Tänään olenkin sitten sen ns "pitkän" päivän eli peräti kolmeen. Sama juttu on edessä huomenna ja totesinkin että taidan suosilla hilppoa molempina päivinä omalla autolla töihin. Onhan se nopeampaa sekä viedä että hakea spede autolla kuin pulkalla, minkä sille voi. Etenkin pojan hakeminen nopeutuu kummasti, kotimatkat kun vie vähintään kymmenen minuuttia kauemmin vaikka kuinka koettaisin kiitolaukkailla.

Ensin sitä aikaa suttaantuu tarhalla pukemiseen, säheltämiseen, selittämiseen ja sen perään kotimatkalla siihen että pulkalla kallistellaan sinne tänne, kaadutaan välillä, jarrutetaan käsillä ja koetetaan koppailla lumipaakkuja tien reunasta. Suurin osa päivistä menee vielä niin että spede on välipalapöydässä kun lähden tätä hakemaan joten odottelen toisinaan työmaalla ensin vartin. Toisin kuin päivinä, jolloin olen päässyt kahdelta ja ollut kotona vasta hieman ennen kolmea, aion tänään olla kotona ennen puoli neljää. Nih!

Epäilen muuten että se salakavala lenssu on iskemässä nyt minuunkin; nokka tahtoisi valskata, aivastuttaa ajoittain ihan sikana ja jalkoja särkee omituisesti. Näinköhän... Ja nyt, menen ja kesytän tämän ruokottoman leijonanharjakampaukseni ja koetan muutenkin muuntautua zombiesta ihmiseksi. Viettäkää kivakivakeskiviikko, en lupaa pyrkiväni samaan vaikka olenkin lähes satavarma että siihen se tämäkin päivä vielä hujahtaa; kivakivaan.