Eilen aamulla minua jännitti. Siis sillä samalla hetkellä kun avasin silmät mutta hups vaan, jännitys oli tiessään siinä vaiheessa kun vedin farkkuja jalkaani. Tänä aamuna ei jännittänyt edes sillä silmien aukaisuhetkellä mutta olisiko tuo jännitys sitten mennyt salakavalasti piiloon johonkin alitajunnan syövereihin. Se silmien avaaminen tapahtui näet puoli kuusi. Kyllä. Kellokin oli soimassa vasta 6:15 joten sitäkään tuo ei ennakoinut, minun sisäinen kelloni kun toimii lähes poikkeuksetta ennakoivana kapineena tyyliin "kymmenen minuuttia ennen".

Eikä se uni enää tahtonut tulla, ei niin millään. Minä makoilin sängyssä ja odotin, olin odottamatta, kuuntelin ääniä (yöllä kuuluu ääniä joita ei muuten rekisteröisi!) sekä ulkoa että sisältä ja odotin. Spede heräsi sänkyä vaihtamaan juuri sopivasti viisi yli kuusi joten jouduin veivaamaan kellon herätysaikaa vartin eteenpäin, se kun on itsestäänselvä juttu että siinä vaiheessa kun poika herää ekan kerran ja vaihtaa sänkyä on makkarissa todella syytä olla hiljaista seuraava kymmenen minuuttia.

Niinpä minä makasin ja odotin taas. Hieman ennen puolta seiskaa nousin ylös ja melkeinhän tässä saa onnitella itseään; kolme lasta on jo koulutiellä ja se yksi todella nukkuu edelleen. Ah tätä aamurauhaa! Kokolailla viimeistä rauhallista aamua hetkeen viedään ja se on paitsi hyvä myös pelottavaa. Ensi maanantaina aion nousta puoli kuudelta että varmasti ehdin heräämään kunnolla ja laittamaan kutrit oikoiseksi. Ne kun nousee AINA yöllä sojottamaan joka hiivatin suuntaan.

Samalla ehdin hetken olla ja ihmetellä kupposeni ääressä ennenkuin on pakko nyppiä spede ylös ja lähteä kiikuttamaan tätä tarhaan. Koska päivä tulee olemaan pojan ensimmäinen tarhapäivä niin luulenpa että pyrin liikkeellelähtöön hyvissä ajoin, ihan jo siksikin että ehdin varmasti vaihtaa sanasen tarhatätien kanssa ja kenties rutistamaan spedeä vaikka himpan pidempään ilman että minun täytyy pelätä myöhästyväni.

En muuten todellakaan saanut aikaiseksi eilen sitä kunnon siivoa. Ehei. Kyhnytin keittiön tasot, järkkäilin paikkoja muissa huoneissa alakerrassa, petasin sängyt ja lössähdin nojatuoliin kutimeni kanssa. Iltapäivällä tarjoilin välipalat, avittelin läksyissä ja tein ruokaa. Siivoilin keittiöstä ruokailun jäljet, juttelin tenavien kanssa ja kudoin. Lupsakkaa menoa. Nyt olisi pipo valmiina, harmi että sitä lankaa jäi sen verran niukasti ettei siitä parhaalla tahdollaankaan kudo enää toista samanlaista.

Onpa muuten kiva että isommat lapseni, tai ainakin ne kaksi poikapuolista, ovat aina kovin hyväksyviä äitinsä ideoille. Siinä pienempien jo mentyä makuulle istui poika 14v seuranani kun ukko kotiutui töistä ja totesin ykskantaan että viikonloppuna meillä onkin sitten suursiivous luvassa. Poika 14v kysyi ykskantaan pitääkö kaikkien osallistua ja äidin myöntävä vastaus aiheutti vain nyökyttelyä ja selvä-sanan hokemista. Hah!

Niin, melkein unohtui muuten tämä ukon TAYS-reissaaminen. Leikkauspäätöstä ei vielä tehty, ortopedi haluaa pyytää ensin lausunnon ukon magneettikuvista ja kenties lähettää ukon vielä varjoainekuvaankin nähdäkseen mitä kaikkea ukossa rikki onkaan, näin ortopedin sanoin ilmaistuna. Operaatio tulee olemaan niin iso (!) että sitä ei lähdetä tekemään ennenkuin kaikki mahdollinen tieto on löydetty.

Olipa vielä tuuminut ukolle että niitä vikoja näyttää olevan niin paljon (!? reps) että tutkimukset on syytä tehdä perinpohjaisesti. Niinpä. Tukiranka ei tunnu olevan ukon vahvimpia puolia, tai siis yleensäkään luustojutut. Jäin oikein miettimään ortopedin sanoja, totta, ukon selässähän todettiin joku (?) jo silloin kun junnu oli vauva ja tätä käytettiin siltä osin magneettikuvissa ja lonkkavauriohan todettiin puolitoista vuotta sitten. Toinen nilkka ukolta leikattiin silloin kun prinsessa oli vauva ja se nenäkin jouduttiin kovertelemaan kuntoon vuosi sitten. Vikaavikaavikaa löytyy. Pitäisiköhän opetella käyttämään hymiöitä että saatte selvää milloin naureskelen täällä...

Mitä taas tulee siihen mahdolliseen operaatioon niin todettakoon että kyllä, juuri niin kuin oletinkin. Toipumisaika on suht pitkä. Kepeillä 4-6 viikkoa leikkauksen jälkeen ja sen peräänkin vielä ehtii jonkinaikaa kipuilla. Ei kiva. Tämä tosin sai minut virnuilemaan mielessäni, minulle näet totesi muutama viikko sitten yksi suvun naisista että eihän se kummoinen operaatio ole, varmaan laittavat lähes samantien kävelemään. Vertauskohtana tämä ihminen piti tähystyksellä tehtyä olkapääleikkausta jonka vertauskohtana pidon suhteen olin jokseenkin skeptinen. Lonkan päälle kun varataan aika iso osa ihmisen painosta, olkapää taas kannattelee tasan sen käsivarren painoa.

Joten niin, eipä tässä vielä olla hulluja hurskaampia tältä osin. Katsellaan nyt, lonkka on kuulemma viime aikoina taas "jäykistellyt" mutta vielä se ei ole huonoon happeen ehtinyt mennä, huonon hapenhan tunnistaa siitä että ukko ei pysty nukkumaan. Onneksi tämä tajusi hakea joulun alla saikkua heti kun yöt alkoi jalan takia häiriintyä, nyt elän toivossa että se jalka malttaa odottaa pahemman oireilun kanssa vielä pari viikkoa, ukolla kun on talviloma viikolla 6.

Ja nyt, luulenpa että siirryn pikkuhiljaa kutrejani pöllyyttämään. Tarkoitus kun on lähteä kaupoille jahka ehdin, ostoslistaa ensi viikon varalle on tehty. Siis niitä must-have-osion juttuja. Sisätossut spedelle, itselle sisäkengät töihin, pulkka ja avaimia. Avaimet tuskin ehtii maanantaiksi mutta jos muut saisi niin se olisi erihyvä juttu. Pulkan lisäsin listaan eilen kun jäin oikein tuumimaan tulevia työmatkoja. Rattikelkka on paitsi painava myös huono luistoltaan ja kaiken lisäksi spede tekee siitä luistosta vielä huonompaa leikkimällä rallikuskia joten pulkka on ihan ehdottoman hyvä lisä. Työmatkat ajattelin pääsääntöisesti taittaa kävellen ihan jo oman hyvinvointinikin vuoksi, saa nähdä kuinka pian uuteen päivärytmiin tottuu niin että ihan oikeasti voi ajatella tekevänsä muutakin kuin vain käyvänsä töissä ja hoitavansa kotihommia.

Se on siis moro ja oikein kivaa perjantaita!