Edelleenkään ei ole riittävän isoja sanoja kuvaamaan sitä koko tunnemylläkkää, jonka eiliset tapahtumat ovat herättäneet minussa. Tiedän, ei pitäisi. Enhän minä edes tuntenut ketään paikalla olleista. Eihän siellä minun lapsiani ollut. Mikä minä olen jeesustelemaan, päivittelemään, edes kunnolla puhumaan asiasta. Silti.
Ei se tee asia mielessäni pienemmäksi. En osaa edes hävetä sitä, että tunnen edelleen suunnatonta surua ja jotain, jota en kunnolla osaa edes kuvata, ehkä pelkoa, epävarmuutta tai jotain, jotain sellaista jota en haluaisi tuntea. Vaikka kuinka olenkin täysin ulkopuolinen, tunnen hyvin pitkälle samoin kuin eiliseen postaukseen kommentoinut äippä, jonka lapsia Jokelassa on. Halun ottaa pois edes osa siitä pelosta, surusta ja järkytyksestä, jonka tapahtuma lapsissa herätti. Halu kääntää kelloa taaksepäin, niin että jotenkin eilisen tapahtumia ei olisi.

Tuntui kamalalta katsoa teiniä, joka tämän eniten ajatuksella otti, järkyttyneenä, surullisena, miettien miksi ja voiko niin käydä heilläkin. Tuntui kamalalta ajatella, miltä hänestä tai hänen sisaruksistaan tai ystävistään, ihan kenestä vaan koululaisesta tuntui. Kuinka paljon se kaikki varmasti herätti pelkoa lapsissa. Näissäkin, joiden koulussa tämä ei tapahtunut. Poika 11v kysyi minulta aamulla ennen kouluun lähtöä voiko niin käydä heilläkin. Mitä siihen vastaat, että vastaat rehellisesti. Pelkkä ei ei kuulosta todelta. Varmasti jokainen äiti ja isä joka on joskus vastaavaan kysymykseen törmännyt omien lastensa kohdalla, on joutunut miettimään mitä vastaa. Eihän näin olisi kukaan uskonut tapahtuvan missään päin Suomea.

Johan jenkkien vastaavat tapahtumat, Saksan vastaava tapaus ja Venäjällä tapahtunut koulukaappaus tuntuivat uskomattomilta, mutta että meillä. Meidän lapsillemme. Meidän maassamme. Tuntui inhottavalta huomata ajattelevansa kiitollisuudella sitä, että omat kouluvuodet on jo takana. Että itse ei joutunut koskaan miettimään tällaisia tapahtumia lapsena. Siinä onkin iso syy siihen, miksi haluaisi niin kovasti, ettei omat lapset, sen enempää kuin kukaan nyt koulua käyvä lapsi, olisi joutunut tällaisen tilanteen käsittelyn eteen. Tällaisen pelon.

Vastasin pojalle ainoan vastauksen jonka osasin ja tunsin edes suunnilleen rehelliseksi. Todennäköisempää on, että jäät koulumatkalla auton alle. Niinhän se on. Ja silti, voi kuinka mielelläni menisinkään lasteni puolesta kouluun, kuinka mielelläni sulkisin heidät maailmasta, ettei heidän tarvitsisi miettiä, pelätä tai surra. Ja silti. Pitää uskoa siihen, että niin käy kuin tarkoitettu on, ja jotain hyvää tästäkin on pakko itää. Jotain. Jotain. Jotain muutosta, niin että ne nuoret, jotka apua tarvitsevat, sitä myös saavat.

Edelleen ajatukset sekaisin. Pahin lamaannus onneksi helpottanut vaikka edelleenkin sydäntä puristaa kun vain ajattelenkin teitä, jotka menetitte lähimpiänne, tuttujanne, tai sen turvallisuuden tunteen. Ja vielä enemmän koskee, kun ajattelen niitä vanhempia ja perheitä, joilta lapsi, äiti, täti tai sisarus on poissa. Osanoton toistelua en halua harrastaa, sillä osanotto on sanana kovin tyhjä ja kylmä. Mutta voimia, niitä teille kaikille toivon. Voimia ja uskoa siihen, että elämä jatkuu sittenkin, vaikkakin vasta aikojen päästä.