Junnun tuosta sairastelusta piti kertomani. Meillä on ollut sikäli hyvä onni että kolme vanhinta ei juurikaan ole pienenä sairastelleet normaali lastentauteja enempää. Prinsessalla oli korvakierre joka katkesi kuin seinään putkituksella. Tosin neidin korvatulehdukset olivat sikäli erikoisia että koskaan neidille ei noussut kuume eikä muitakaan näkyviä merkkejä ollut sen kummemmin, taudin huomasi lähinnä siitä että prinsessa lopetti syömisen (ja se oli varma merkki koska on ollut ja on edelleen karmea syömään) ja rissasi makuuasennossa vielä normaalia enemmän.

Junnu siis sairastui ihan normaaliin räkatautiin hetikohta ristiäistensä jälkeen. Sairaalassa pojalle annettiin spiraa kolmen tunnin välein, imettiin limaa ja pidettiin kosteassa huoneessa pari päivää jonka jälkeen pahin oli tukkoisuus oli voitettu. Salbumatoli joka kotihoidoksi määrättiin oli tarkoitettu aluksi käyttöön "tarvittaessa" mutta kuitenkin pari kolme viikkoa sairaalahoidon jälkeen. Parin viikon kotihoidon jälkeen lääkärikäynnillä lääkäri suositteli edelleen jatkuneen rohinan vuoksi jatkamaan käyttöä kunnes rohinat ohi.

Junnun rohina oli erilaista kuin se normaalirohina mitä vauvat pitävät nuhaisena tai kun maitoa on kurkussa jossain. Kaikista parhaiten minusta sitä rohinaa kuvasi se, kun kaverini, myös viiden lapsen äiti, kysyi minulta että "eiks toi kuole tohon kun sen on noin vaikee hengittää" junnun istuessa puolivuotiaana rattaissa. No eihän se nyt sentään tuollaiseen. Siinä vaiheessa salbumatoli oli muuttunut jokapäiväiseksi lääkitykseksi ja lääkärikäyntejä oli kertynyt vino pino, kuten myös antibioottikuureja.

Jokaisella junnun lääkärikäynnillä sain lääkärin kanssa kinan aikaan, ja jokaisen niistä hävisin. "Ei rouva, ei tämän ikäisellä lapsella ole astmaa". Niin, ei ole ei. Jopa yksityisellä käydessämme lääkäri oli ensin kallistumassa astman puoleen, mutta kun kuuli että poika veti toistuvia lääkekuureja kuehkoputkentulehduksiin koska toinen lääkäri oli ollut erimieltä, niin kallistui sitten samalle linjalle. "Kovin on vaan ahtaat keuhkoputket näin pienellä ja etuaikaisellakin vielä, aikansa vie ennenkuin kehittyvät isommiksi".

Spirallakin käytiin usein, liki jokaisen kuurin yhteydessä ekat päivät juostiin kerran kaksi hengittelemässä ensiavussa. Lopulta koitti se päivä jonka itse olen katsonut käänteeksi parempaan, eli junnun omalääkärin sijaisena oli lastenpolilla työskennellyt lääkäri joka ennenkuin edes tutki poikaa, tuumasi että "tiesitkö että pojalla on paha astma?". Tiesinhän minä, olin tiennyt koko ajan, koko sen puoli vuotta joka oli kuureja syöty ja pihisty ja rohistu vuorotellen.

Jo pelkkä avaava astmalääke jota lääkäri määräsi rauhoitti yöt ja lopetti spiralla juoksut. Astmapolikäynnillä poika sai hoitavan lääkityksen, ja kas mikä muutos. Olin koko ajan kuvitellut että pahnanpohjimmainen on kovin rauhallinen lapsi kun vietti suurimman osan ajasta torkkumalla sitterissä ja köllöttelemällä lattialla ilman sen kummempia liikkumisia, mitä nyt pieniä matkoja ryömi välillä (9kk ikäinen) mutta mitä vielä. Lääkitys saatiin niin seuraavana päivänä tämä rauhallinen vauva nousi istumaan lattialla. Kolmen päivän päästä kaveri seisoi keittiön tiskikonetta vasten pystyssä ja ei aikaakaan kun lähdettiin liikkeelle tukia pitkin.

Siinä se rauhallinen poika sitten oli, joka paikkaan ehti ja kaikki tutki minkä käsiinsä sai. Pahoja ei tosin tehnyt, tuntui elämä olevan pelkkää löytämisen iloa pojalla sen jälkeen. Edelleen kävimme silti lääkärillä suhteellisen usein, mutta aiempaan verrattuna harvoin, korvakierre alkoi niihin aikoihin, ja spirallakin ajoittain. Edelleen lima silti pakkautui öisin ja unet oli katkonaisia flunssien aikoihin ja edelleen poika sai joka flunssan kolminkertaisena muihin verrattuna. Nyrkkisääntö oli että viikon tauti kesti pojalla kolme viikkoa ja yleensä siitä toivuttua, uusi odotti jo ovella eli terveitä kausia meillä ei juuri tunnettu, muta pärjättiinpä sentään kotihoidoilla pääsääntöisesti.

Ensimmäistä hoitotukihakemusta pojasta täyttäessäni jouduin laskemaan lääkärikäynnit ja spiralla juoksut. Lääkärikäyntejä merkitsin puolelta vuodelta 25 kappaletta, spiroja saman verran. Pahoina kausina kun päivämme alkoi ennen kuutta ensiavun spiralla käydessä ja päättyi iltamyöhällä samaan toimintoon. Jopa Kelassa päätöksen tehnyt nainen soitti minulle kotiin ja itki puhelimessa kuinka hän ei voi käsittää miten niin pientä lasta on voitu kohdella noin välinpitämättömästi terveydenhoidon puolelta. Ensimmäiseksi puoleksitoista vuodeksi pojan hoitotuki tuli korotettuna.

Puolitoista vuotta sitten poika sai silmälasit, oikea silmä karsastaa reilusti ja silmissä tosi eripari näkö, huono kummassakin. Ja viime keväänä astmalääke vaihdettiin niin että tätä nykyä poikaa ei ole joutunut edes spiralla käyttämään koska lääke on yhdistelmämalli eli avaava ja hoitava yhdessä. Korvien putket numero kakkoset on tulossa omia aikojaan ulos ja korvatulehduksia ei ole enää ollut. Keuhkoputkentulehduksiakaan ei ole näkynyt. Viimeisen vuoden aikana poika on syönyt yhden antibioottikuurin ja senkin tulehtuneeseen haavaan.

Pakko myöntää, en ole katkera yhdellekään lääkäreistä jotka kanssani kinasivat sen ensimmäisen puolivuotta. Mutta ihmettelen silti suuresti miten lääkärit voivat paeta toinen toistensa selän taakse. Jos yksi sanoo yhtä niin tarvitaan todellista siviilirohkeutta että toinen lääkäri uskaltaa olla erimieltä. Ja niin, tänä päivänä pojan omalääkäri kysyy minulta, mitä pojan kanssa pitäisi tehdä, mitä astmapolilta on viimeksi sanottu ja miten pojan hoidot menevät. Ja mikä parasta, tätä nykyä lääkäri ei jää arpomaan, jos ei ole täysin varma mitä pitäisi tehdä, lähettää junnun automaattisesti lastenpolille arvioitavaksi.

Eli olemme kirkkaasti voiton puolella.