Sitähän tämä viikonloppu on lauantain osalta ollut. Toisaalta olen ollut onnen seitsemännessä taivaassa kun poika 16v on ollut kotosalla ja enemmän oma itsensä kuin kuukausiin. Toisaalta taas ilmapiiri on ollut ajoittain painostava. Ja niin, toisaalta taas en ole kuitenkaan ollut itse oma itseni, hiertää, kiertää ja vääntää niin kovin. Jotain olen toki oppinutkin tässä ja ihan itse.

Kun vielä keväällä ukon ja pojan väliset konfliktit tai edes hieman niihin viittaavat tapahtumat saivat minut suunnilleen kiipeämään seinille tyyliin "ihan kamalaa lapselle ja aivan törkeää käytöstä aikuiselta ja sydänhän tässä särkyy kun näkee kuinka poikaakin harmittaa", on tällä kertaa kadonnut. En minä ihmettele ukon asennetta. En viitsi puuttua, miksi ihmeessä. Kuten aiemmin sanoin, tämä ei ole millään lailla silti loukannut poikaa, ei ärissyt, murissut tai kivahdellut.

Toki huomiotta jättäminenkin varmasti loukkaa mutta poika on ansainnut sen, näin äidinkin näkökulmasta. Tapahtuma on kuitenkin vielä niin tuore ja niin jollain tapaa loukkaavampi kuin ikinä ennen, että sitä reaktiota ei ihan niin edes tule odotettua kuin on aiemmin tullut. Muistaahan sen omasta nuoruudestaan, kamalinta oli kun vanhemmat ei reagoineet jos oikein sössit, rangaistuksena se oli luokkaa megalomaaninen. Sitä oikein toivoi sitä huutoa, rähinää ja murinaa. Ja silti, parempi näin, ainakin nyt ja tässä.

Siksiköhän olin niin ihmeissäni eilen aamusella kun poika lompsi omin avuin aamuysin kanttiin alakertaan. Vielä enemmän ihmetystä herätti, vaikka en tietenkään sitä pojalle näyttänyt, pojan toimet joihin liittyi jo ennen aamupalaa mm tiskikoneen tyhjennys. Hetken perästä tämä voiteli jo spedelle leipää keittiössä eikä aikaakaan kun tämä lähti junnun kanssa pihaan touhuamaan ja leikkasi siinä päivän mittaan touhuilun, ruokailun ja muun lomassa nurmikon jonka leikkaus oli muuten osa pojalle langettamaani rangaistusta.

Kaikkien niiden touhujen lomassa pihalta kantautui aika-ajoin viheltelyn ääni. En minä eilenkään pystynyt olemaan luonnollinen itseni pojan seurassa muissa kuin ruoalle kutsumisissa mutta ehkä ne juuri on sitten niitä jotka tuo pojalle turvan tunnetta? Hyvää tuulta kun on ollut nähtävissä ilman pienintäkään rähinöintiä, kiukkuamista tai manailua. Mielenkiintoista.

Alunperin ajatukseni oli muuten keskittyä välillä kirjoittamaan muista kuin pojasta 16v tai ukosta tai spedestä tai teinin touhuista. Jotenkin vain tuo poika, puhumattakaan ukosta ja spedestä, vie aika paljon ajatuksista. Minun piti näet kertoa pojasta 13v joka on yllättänyt äitinsä monella tavalla tänä kesänä. Yllättänyt, sekä toimillaan että omalla fyysisellä muutoksellaan.

Poika 13v on sisarustensa mukaan äidin lellivauva, ollut kaiketi aina. Itse olen hieman eri mieltä ja miellän ennemmin lellivauvoikseni pojan 16v ja junnun. Ja niin, speden tietysti, mutta alkuperäiseen perhesuunnitelmaanhan spede ei kuulunut. Eipä silti, ei siihen kuulunut junnu saati prinsessakaan, minä kun ilmoitin ukon kanssa yhdessä alettuani että enempää en lapsia kyllä tee. Loppu onkin sitten historiaa kuten jokainen blogia hiemankin lukenut tietää.

Ehkä se ajatus siitä pojan 13v lellivauva-asemasta johtuu pitkälti siitä, että tämä ehti olla aika monta vuotta se nuorin ja kaiken lisäksi tämän vuoksi on joutunut erilailla asettumaan muita vastaan kuin muiden lasten. Junnua en tähän edes laske, ei siksi että pitäisin astmaa jotenkin karmeana sairautena jonka kanssa kuljetaan silkkihanskoin, vaan lähinnä siksi että junnun elämän ensimmäisiä vuosia kyseinen sairaus todellakin rampautti, kiusasi ja hankaloitti aivan eri tavalla kuin perusterveen 13vn kanssa on koskaan ollut.

Ongelmat ja niiden aiheuttamat tekemiset on olleet täysin erilaisia, ihan kuten lapsetkin jos rehellisiä ollaan. Pojan 13v kanssa tuntui ajoittain yhdessä vaiheessa että seisoit yksin tämän takana ja huidoit suunnilleen tuulimyllyjä vastaan. En voi silti väittää ettenkö olisi enemmän kuin tyytyväinen siihen miten asiat on lutviintuneet mutta myönnän että hetkittäin tunsin oloni epätoivoiseksi silloin kun tämä oli pienempi.

Poika 13v on ollut aina, kuten sanoin, perusterve. Jollain ilveellä pojasta tehtiin silti jollain tavalla "epänormaali" tämän ollessa alle kouluikäinen. Oikeastaan se epänormaalius selvisi minulle vasta siinä vaiheessa kun poika oli eskarissa, minä kun en ollut tätä pitänyt koskaan epänormaalina enkä ollut puuttunut, hyi hyi äitiä, koskaan tämän isän tapaan olla lastensa kanssa. En, jos rehellisiä ollaan, edes ollut tietoinen ennen kuin eskarista lapsi lähetettiin psykologille tutkittavaksi koulukypsyyttä ajatellen.

Pojan kätisyys kun oli epäselvä. Minusta poika oli aina ollut vasuri enkä minä ollut koko asiaan kiinnittänyt edes huomioa sen kummemmin. Eskarissa kiinnitettiin, tietysti, aina isällä vietettyjen viikonloppujen jälkeen huomioa siihen että poika ei tiennyt kummassa kädesä olisi pitänyt saksia, kynää tai lusikkaa. Vasta niiden tutkimusten lomassa minulle selvisi, kiitos kahden isomman sisaruksen, että isä pakotti pojan aina käyttämään oikeaa kättä kun tämä oli hänellä. Onko ihme jos siinä lapsella hieman kädet meni sekaisin. Ja voin kertoa, poika on täysin vasuri, ollut lopullisesti siitä päivästä asti kun tutkimusta suorittanut nainen totesi eksälle että kättä EI saa koettaa muokata vaan lapsi käyttää itselleen luontaisinta kättä.

Samoihin aikoihin pojan kieli meni solmuun, tästä olen tainnutkin kirjoittaa aiemmin. Ensimmäisinä kouluvuosina mieleni teki ajoittain paukuttaa nyrkkiä pöytään, huutaa ja kirota ja manata opettajaa, joka piti änkytystä jonain joka hoidetaan pois painamalla nappia pojan päästä. Olenhan muistanut mainita että poika ei tätä nykyä änkytä kuin oikein kiireisen tilanteen iskiessä päälle? Hänellä on terve itsetunto, luottoa omaan itseensä ja herkkyyttä jota hän ei tosin esittele kuin kotona.

Ne fyysiset yllätykset. Keväällä minulle selvisi että poika on hupsista hei, moneen kertaan karvaisempi kuin isoveljensä. Jo se yksin oli äidille eräänlainen menetys, hitto, vauva ei jääkään vauvaksi, siitä pirulaisesta kasvaa aikuinen. Vielä isompi järkytys oli todeta muutama päivä sitten että poika on ihan kohta minun mittaiseni. Eroa ei taida olla enää kuin muutama hassu sentti ja kun ajattelee että isoveli kasvoi vasta keväällä minun ohitseni niin lienee ymmärrettävää että äiti on lievästi ihmeissään.

Ehkä suurin ihmetyksen aihe on kuitenkin pojan koko muilta osin. Vielä puoli vuotta sitten kun tällä oli mahaa ja pyöreyttä siellä täällä vaikka muille lahjoittaa. Se kaikki on kadonnut tämän kesän aikana. Ei poika edelleenkään ole balettitanssijaan verrattavissa, toisin kuin isoveljensä tai junnu on olleet ruumiinrakennetta ajatellen, mutta eipä tässä enää ole missään mitään ylimääräistä. Ja onko ihme?

Poika näet lähtee aamuisin kympin kanttiin frisbeegolfradalle palatakseen sieltä viiden kanttiin syömään. Syötyään tämä palaa radalle ja kotiutuu kymmeneksi, syö pikaisesti jotain ja painuu nukkumaan. Jos, siis iso jos, tämä ei satu radalla viettämään koko päivää, käyttää tämä muun ajan päivästä hyppimällä etuperin ja takaperin voltteja trampalla, käymällä uimassa tai pyöräilemällä isälleen tai mummulleen reilun 20 kilometrin päähän.

Ensi talvelle on lienee paikallaan selvittää paikat joissa mahdollisesti on frisbeegolfrata. Poika näet on kovin kiinnostunut jopa kilpailuista lajin parissa mutta on katsonut olevansa osallistumiskyvytön koska on vasuri ja ei voi näin ollen voittaa suorilta käsin kisoja. Siis omasta mielestään. Äiti taas on sitä mieltä että pojan kannattaa silti osallistua, ensimmäisissä kisoissa harva voittaa, oli laji mikä hyvänsä.

Ehkä, toivon ainakin näin, urheiluhulluus on juuri se joka saa teini-iänkin taittumaan ongelmattomammin kuin pojan 16v tai teinin kanssa. Ainahan saa toivoa. Ja loppukevennyksenkin nakkaan. Illalla näet pihaan päristeli varalapsi kaverinsa kanssa kysymään että oikeasti, onko poika 16v edelleen kotiarestissa, kuinka kauan tämä tulee olemaan ja mitä ollenkaan tämä on mahtanut tehdä moisen rangaistuksen saadakseen.

On, en tiedä kauanko ja kertoo itse jos tahtoo. Varalapsi totesi että kun pitäisi mennä bileisiin ja hän ajatteli varastaa pojan mukaansa ilman että huomaan. Mutta kun nyt satuin huomaamaan niin josko hyppäisinkin itse kyytiin ja lähtisin niihin bileisiin. Mukavia nämä varalapset, hymy kiipesi kasvoille väkisinkin. Se on siis moro ja hyvää pyhäpäivää kaikille!