Kyllä se nyt on soiton paikka, oli mikä oli. Prinsessa herätti äitinsä viideltä kun korviin sattui ihan hirveästi. Särkylääkkeet ja pystyasento ja kas, puolisen tuntia ja korviin ei enää koskenut. Tämä korvakipuilu nukkumisen yhteydessä on pahentunut päivä päivältä joten tänään soitan leikanneelle lääkärille ja kysyn että onko se ihan asiaan kuuluvaa ja ok vai olisiko lapsella sitten mahdollisesti pesiytynyt korvatulehdus operaation kyytipoikana korviin. Epäilen, että tulehduksesta ei ole kyse mutta eihän vara venettä kaada ja jos ei muuta, niin ehkä lääkäri osaa sanoa koska tämä alkaa helpottaa.

Niin. Harkitsin ihan tosissani jopa voimasanojen käyttämistä aamutuimaan. Puoli tuntia aamuyöstä tuntuu vaikuttavan aika reippaasti naisen vireyteen sekä fyysisesti että psyykkisesti ja kello viisihän on puoli tuntia aikaisemmin kuin viime aikoina lähes traditioksi muuttunut heräämisaikani. Väsyttää siis. Ja reippaasti. Vaikka tässä on kohta tunti heiluttu pystyasennossa. Pirullista. Tokihan olisin voinut mennä takaisin sänkyyn prinsessan voinnin viimein toettua puoli kuuden jäljestä ja tämän siirryttyä takaisin sänkyynsä mutta suoraan sanottuna, en uskaltanut. Olisin näet saattanut hyvinkin koisia pari tuntia ja sehän olisi tarkoittanut käytännössä sitä, että täältä ei kukaan olisi lähtenyt alkuunkaan oikeaan aikaan koulua kohti. Kasin aamu nääs, kaikilla. Paitsi teinillä, jolle lähtöhetki koittaa jo puoli seiskalta.

Eilen oli se teinin oikeudenkäyntikin. Tai eihän se varsinaisesti teinin ollut, mutta silti, asianomistajana tämä oli paikalla eli kai silloinkin voi käyttää sanontaa jonka mukaan kyseessä olisi ollut tämän oikeudenkäynti? Lopputulema asialle oli se että ex-poikaystävä sai muutaman sata euroa sakkoja ja tuomari ilmoitti ettei tällä ole minkäänlaista oikeutta lähestyä teiniä kosto- sen enempää kuin muussakaan mielessä. Lähestymiskieltoakin oli vilauteltu mahdollisuutena jos ex-poikaystävä ei ymmärrä tuomarin sanomaa. Itse jäin miettimään että hitto niin, mitäs jos. Mutta tuskin, kyseinen poika kun ei ole raggariraggari vaan lähinnä elämänsä sotkenut onneton poikaparka.

Liekö tuo oikeudenkäynti joku merkkipaalu teinin kasvussa vai olisiko teini aikuistunut muuten vaan, illalla tämä herätteli keskustelua siitä kuinka on katsellut asuntoja ja alkanut pikkuhiljaa harkita omilleen muuttamista. Mitä helkettiä, teki äidin mieli huutaa mutta tajusin sentään purra kieleeni ja lähinnä pyytää harkitsemaan asiaa tarkkaan. Opinnot kun on kesken ja eikö ne nyt ainakin voisi suorittaa loppuun kotoa käsin, ihan vain jo taloudenkin vuoksi. Silti, ymmärrän. Johan minä olin tuossa iässä ollut omillani pari vuotta ja ehkä se tosiaan sitten kulkee geeneissä koska lapset tuntee olevansa valmiita lentämään pesästä. Silti. Kääk. Kääk, kääk ja kääk. Tässäkö tämä nyt sitten oli? Näinkö pian se kävi? Vaikka ihan äsken teinin vasta sain ensimmäistä kertaa syliini. Hitsi.

Niin. Pakko todeta että teini on kasvanut henkisesti ihan järjettömän paljon viimeisen vuoden aikana. Kaukana on se teini joka sai äitinsä huolestumaan naiiviudellaan tai tekemisillään ja tilalla on nuori nainen joka osaa ajatella seurauksia ja toimia itsenäisesti muiden hötkyilyistä huolimatta. Ilmeisesti olen tehnyt jotain oikein vai miten tämä muuten on selitettävissä? Vielä pari vuotta sitten olin varma ettei tämä järkiinny vielä vuosikausiin vaan aiheuttaa huolta ja murhetta äidilleen vielä vuositolkulla. Mutta ei. Ja vaikka kuinka mietin ja mietin niin en löydä sitä hetkeä milloin tämä kasvu tapahtui, se vain tapahtui ilman että sitä tajusi ennen kuin se oli jo tapahtunut.

Toisaalta surullista, toisaalta taas tämä on ilonaihe. Surua aiheuttanee enemmän se että huomaa muuttuvansa sivustakatsojaksi kun ennen oli se maailmannapa lapselle. Ja silti näinhän sen kuuluu mennä eikä tästä voi olla surullinen surullinen vaikka kuinka kaiholla ajatteleekin niitä lapsivuosia, sitä pientä ihmistä jota kantoi sylissään, opetti kävelemään, pyöräilemään, lohdutti, kuunteli huolia ja yritti varjella elämän kivikoilta. Eilen tajusin jopa sen, että olin vain kaksi vuotta vanhempi teiniä tämän syntyessä. Kaksi vuotta. Ja sittenkään en unohtanut sitä parkuvaa nyyttiä kaupan kassalle, en unohtanut jättää hoitamatta, osasin lohduttaa ja rakastaa ja paapoa. Hitto.

Siirryn nyt näistä syvällisistä mietteistäni ihan suosilla kurkkaamaan pääsikö se entinen nyytti sängystään ylös sillä työharjoittelu kutsuu. Viettäkää mukava keskiviikko ja se on moro!