Olen jäänyt itse miettimään näitä odotusaikoja ja niiden järjettömiä eroja. Tai oikeammin, tämän odotuksen eroa aiempiin. Kaikki aiemmat odotukset on olleet todella samankaltaisia. Koskaan en ole ollut mitenkään erikoisen raskaana raskaana, parista viimeisestä toki oli kannatinkipuja ja häpyliitossärkyä viimeiset kymmenkunta raskausviikkoa, mutta muuta erityistä niissäkään ei ollut.

En ole harrastanut superväsymyksiä, en turvotuksia, en pahoinvointeja enkä mitään muutakaan vastaavia kiusoja. Ennenkuin nyt. Ensimmäiset pari kolme kuukautta olisin vain nukkunut, mikäli se olisi ollut mahdollista. Olen sen selittänyt itselleni hyvin pitkälti johtuneen siitä, että ensimmäiset kymmenen viikkoa mahassa asusti kaksi sisarusta ja joka helketin oppaassa, kirjasessa ja jutussa joka käsittelee kaksosraskauksia painotetaan sitä kuinka paljon väsyttävämpi kaksosraskaus monesti on.

Mutta sitten on nämä muut erot, jotka ei kaksosilla enää selitykään. Turvotus on yksi joka on kehkeytynyt älyttömäksi jutuksi. En tajua, miten voikin jalat turvota niin paljon. Koskaan ennen, ei yhdessäkään odotuksessa, edes ihan niillä viimeisillä viikoilla, minulla ole ollut turvotusta. Nyt sitä on ollut kokolailla viikolta 25 asti ja paljon. Jossain raskausjutussa terveydenhoitaja sanoi, että loppuviikkojen turvotus on itse asiassa hyvä merkki siitä, että istukka toimii tehokkaasti. Ei hajuakaan mihin tämä perustuu. Eli onko minulla nyt sitten normaalikokoinen istukka toisin kuin edellisissä raskauksissa jopa vieläpä toimii tehokkaasti?

Toinen mikä on saanut miettimään asioita, on kuivuminen. Siis miten on mahdollista, että minä, jolla iho ei ole koskaan kuivunut, ja joka ei ole koskaan kaivannut jalkojen tai käsien rasvailua, voin olla kuiva kuin korppu. Sääret hilseilee suorastaan, ja mikään määrä rasvailua ei tunnu vaikuttavan. Iho ei tosin kutia, huh, mutta hilseilee irti. Käsivarretkin ovat kuivat, mutta niissä ei sentään kuivuus ole samaa luokkaa kuin jaloissa. Kääk ja apua. En ymmärrä.

Ja tämä yleinen olotila. Olen niin raskaana kuin vain olla voi. Jopa hormonit sekoilee eri tavalla kuin aiemmissa odotuksissa. Aina olen itkenyt odotusaikana herkemmin kuin tavallisesti, tosin tavallisesti en itke oikeastaan koskaan, mutta en nyt sentään ihan tähän tahtiin. Ystävällinen ele tai sana lapsilta, ja kas, kyyneleet nousee silmiin. Jopa omat ajatukset saa silmät kostumaan moneen kertaan päivässä. Ja sitten vielä tämä väsymys, johon yhdistyy unettomuus.

Kutonen on siis perin kummallinen, on se.