Ja nythän kävi niin, että iski ärsytysfiiliksen päälle. Ihan niinkun tuosta vaan, ilman mitään loogista syytä, tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kesken pyykkitelineen tyhjäilyn. Kyllä nainen on kumma kapine, sano. Vaikkakin, nyt on kyllä todettava että aamussa on paljon jo positiivisia tapahtumia, josko niitä mietiskelemällä saisi ärsytyksen pois. Ja sellaisen touhufiilarin päälle. Aamun positiivisia juttuja:

- kärttyprinsessa oli vähemmän kärtty ja mikä parasta, ulkohoususota on ohi. (kamalan kauan siinä menikin, että neidin sai suunnilleen pakottaa vetään ulkkarit jalkaan aamuisin kouluun lähtiessä)
- Irkku ehti juomaan useamman kupposen kaffetta ennen kuin junnu ryykäsi peittoineen näkyviin.
- Spede on ollut erittäin yhteistyökykyinen koko aamun. (lähes aina tuo on...)
- Talo on koululaisista tyhjä.

Tällaisia posiksia siis. Mutta kun on niitä negojakin. Tai paremminkin nega. Huomenna on synttärit. Joihin on pakko mennä. Siis PAKKO, mikäli nyt sitten ei satu joku tauti pesiytymään sitä ennen tupaan. Ja jos pitää valita kahdesta pahasta pienempi paha, niin kaipa se on sitten ne synttärit. Joihin ei nappaa alkuunkaan meno. Kun ei jaksa. Ei kiinnosta. Lähinnä ne muut paikallaolijat.

Minusta on todella inhottavaa tuntea näin, siis kammoksua jo etukäteen sitä että joudun viettämään vaikka vain tunnin ukon sisarusten ja äidin seurassa. Kyseessä on sentään sukulaiset, lasten sukulaiset. Inhottaa silti. Ei huvita eikä nappaa. Kaksi siskoa on ihan yes, mutta kun nyt ei jotenkin nappaa heidänkään näkeminen. Ja suorastaan rassaa valmiiksi anopin ja sen yhden siskon näkeminen. Kun ei jaksa kuunnella niitä juttuja pippaloinneista (by anoppi), sairastelusta (by anoppi), elämän kurjuudesta (by se yksi sisko) ja siitä kuinka olisi kivaa jos velipoika ostaisi joko siskolle tai tämän lapselle sitä tai tätä (by se yksi sisko).

Aika rassaavaa on sekin, että anopin kanssa välit on näin kylmät kuin on. Ja tämä totaalikylmeneminen tapahtui ihan viimeisen sählingin myötä. Olen joka aivaten ainoan kuprun kohdalla tähän asti manannut pari päivää ja kaivanut sitten ymmärryksen nupistani esiin ja kääntänyt asian tyyliin "rankkaa se on silläkin, pitää ymmärtää ja eihän tämä nyt ole maailmanloppu ja kyllä se silti ihan mukava on". No onhan se ihan mukava, silloin kun se on ihan mukava. Joka on tosin vuosi vuodelta harvemmin.

Anoppi loukkaantui. Oikein sydänjuuriaan myöten viimeisen sählingin jälkimainingeissa. Loukkaantui siitä, että Speden kummitäti otti koko revohkan. Anopista se ei ollut alkuunkaan hyvä juttu, äänestä kuuli että risoi. Heittipä vielä piikinkin joka oli kummitätiin kohdistettu. Arvosteli kummitädin baarissa käymisiä. Ja se oli minusta jo asiatonta. Pisti risomaan. Pännimään. Teki mieli sanoa, että pidä nyt kuule suus kiinni, omat tyttäres ole sen kummempia. Aina kun paikan saavat niin siellähän nekin notkuvat, baaritiskillä. Ja paikka on tätä nykyä ihan yhtä usein kuin kummitädillä. Kaksinaismoralismia, siltä se irkusta tuntui.

Että kun itse ei viitsi/jaksa/tahdo/kykene ja sitten kun on joku joka viitsii ja tahtoo, niin väärinhän sekin on. Kun se on väärä ihminen. Kun sen pitäisi olla joku joka anopista on jees. Joita ei tosin ole, kun ei meillä ole oikein ketään muuta kun anoppi ja miehen siskot. Joista juuri se, jonka kanssa irkku ei tule juttuun, on myös se, jota anoppi ehdotti Speden ottajaksi siksi aikaa kun irkulla oli junnun kanssa menoa. Tiedän, olen erittäin itsekäs kun on Spedestä kysymys, en mielelläni anna tätä muille kuin kummeille tai mummulle, tosin mummukin on nyt kokenut pahan laman tässä kohtaa. Kun ei kerran tunnu kunnolla kiinnostavan. Paitsi tietysti huomenna, kun on ne synttärit ja siellä on paikalla muitakin ja näille pitää näyttää kuinka kamalan huippumummu on ja vatkata lapsia nonstoppina.

Voi kuinka toivonkaan, että Spede vetää viime aikoina alkaneen vierastuksen kunnolla kehiin siellä. Ettei tälle kelpaa kukaan paikallaolijoista. Että mummun naama saa aikaan mahdottoman huudon. Samoin niiden sisarusten. Kun ei kerran kuitenkaan oikein koskaan nähdä. Itse asiassa, anopin kanssa olen viimeksi jutellut silloin kun tämä palasi laivareissusta ja soitin tälle synttärionnittelut. Puhelu oli onnittelujen jälkeen pelkkää kertomusta siitä, kuinka harmillisen väsynyt hän siellä oli, mutta kuinka iloinen hän on silti siitä, että tyttäret pääsi kun niillä oli niin kivaa ja niille teki todella hyvää reissaaminen. Juu-u, en epäile, varmasti oli tyttärillä hauskaa kun nyt kerrankin pääsivät. Ja kyllä, se on harmi että anoppi ei jaksanut pippaloida aamuyöhön.

No nyt kuulkaa, tsädäm vaan, sain purettua tämän ärsytyksen ja olo on paljon keveämpi. Ei ärsytä enää, sano. Kun sai manattua. Ja vinkkejähän otetaan vastaan, siis sen suhteen miten siihen anoppiin ja miten näihin jääkausiluokkaa oleviin väleihin irkun kannattaisi suhtautua. Kun irkku on päätynyt itse siihen, että lopettaa vallan koko anopin ajattelemisen, joka onkin pääsääntöisesti se miten irkku toimii, vain tällaiset pakolliset miitit saa anopin putkahtamaan päähän ärsyynnyksen muodossa. Mutta onko sekään sitten viisasta. Kun kuitenkin on kyseessä lasten mummu. Vaikka toisaalta, mitä senkään on sitten väliä niin kauan kun en lapsille näytä ärsyyntymistäni ja annan tavallaan mummun omiin käsiin sen, kuinka lapsia tapaa vai tapaako ollenkaan. Jätän ikäänkuin puuttumatta tämän ja lasten lastensa väleihin.

Juuh, nyt irkku taitaa hilppaista järkkäämään pyykit kaappeihin, jos vaikka vielä kaupalle tulppaanikimppua hakemaan tänään suuntaisi... Se on moro ja viettäkää leppoisa persdaaki!