Nappasin tämän meemin täältä Moninaista elämää blogista. Eli kyseessä on

”Elämän taitekohdat-haaste

Elämäsi viisi merkittävää taitekohtaa, jotka ovat tavalla tai toisella muuttaneet elämääsi (järjestyksellä ei ole mitään merkitystä).”

Olin kahden vaiheilla, että uskallanko koko haastetta ottaa, sen verran hankaliakin asioita tähän joudun kirjaamaan. Mutta menköön, elämäähän tämä vain on.

1. 1989 minulle tehtiin abortti. Silloin nuorena se poika jolle lasta odotin, oli SE AINOA OIKEA, aina siihen aborttiin asti. Sen jälkeen kyseisestä ihmisestä tuli ykkösvihamies, vasta ajan kanssa olen oppinut jotenkin antamaan anteeksi. Unohtanut en tosin ole vieläkään sitä tunnetta, minkä pojan sanat kyseisessä tilanteessa sai aikaan, mutta katkera en -toivottavasti ainakaan- ole enää.

2. 1990 heräsin ojasta. Siis aivan oikeasti, ojasta, ojan pohjalta, aamulla, kipeänä (taudinkuva krapula) ja kylmissäni. Olin tuolloin asunnoton ja aina ei yöpaikkaa löytynyt. Aina sitä ei jaksanut edes etsiä. Toisinaan yöpaikka olisi edellyttänyt maksua "luonnossa", ja siihen minusta ei ollut. Tuo kerta on tosin sellainen, etten muista menneeni sinne ojaan nukkumaan, mutta tiesin silti aamulla että mitään ikävää ei yöllä ollut tapahtunut. Mikäli sitten ikäväksi ei lueta sitä, että nukuin tosiaan siellä ojassa. Lupaan, takaan ja alleviivaan, että omat lapseni ei koskaan tule nukkumaan ojassa, ei niin kauan kuin minussa henki pihisee.

3. 1991 tein raskaustestin heinäkuussa. Siitä alkoi minun elämäni kaunein aika, joka ei ole onneksi päättynyt vieläkään, eli äitiys. Minä olin vain ja ainoastaan raskaana olevana nainen sen jälkeen, en rakastajatar, en nainen pelkästään vaan tuleva ÄITI. Tämä on ehkä se eniten omaan elämääni vaikuttanut tapahtuma. Tokihan siihen vaikutti myös tuon raskaustestin lopputulos eli esikoinen, mutta enemmän taisi vaikuttaa tuo testi, koska siitä hetkestä minun ajatuksissani ei liikkunut kuin julmettu tarve suojella sitä, mikä minussa kasvoi.

4. 1998 löysin äitini kuolleena pari päivää ennen joulua omasta pihastani, aamukuuden aikaan. Siitä alkoi aikakausi, jona en tiennyt, miten elän. En osannut tai uskaltanut tehdä päätöksiä, elin sumussa joka päättyi tosin jo seuraavan vuoden loppukesällä. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että se aikakausi valmisti minut näkemään sen totuuden, että minusta ja exästä ei saada ehjää ja toimivaa pakettia väkisin eikä vääntämällä. Loppukesästä luovutin, löin hanskat tiskiin, menetin ystäväni eron takia ja lähdin yksin kolmen lapsen ja kahden koiran kanssa rohkeasti ja pelko persiissä kohti tulevaa. Hullua, millainen rohkeus ihmisessä asuu silloin kun seinä on vastassa.

5. 1999 otin vastaan omaan kotiini ihmisen, jota olin rakastanut salaa ilman kosketuksia ja kontakteja, liki kymmenen vuotta. Samainen ihminen on tuossa edelleen. Yhtä rakkaana, rakkaampanakin, kuin silloin. Minun elämäni mies. SE OIKEA. Siinä ne taitaakin olla, ne TODELLA merkittävät tapahtumat elämässäni. Ne jotka ovat tehneet minusta minut ja merkinneet todella jotain.

Tätä haastetta en laita minäkään eteenpäin, ottaa ken tahtoo. Ja nyt, jalkkismatsi loppui ja irkku vaikenee.