Jos kohta olen saanut sontaa niskaani niin olen saanut hyvääkin. Mies tahtoi lähteä kaksin ruokailemaan, touhasi ruoat lapsille valmiiksi aamusella ja kahden kanttiin päivällä kiitolaukkailimme kahden kohti keskustaa ja ruokaravintolaa. Istuimme, nautimme, jutustelimme.

Kotimatkalle lähdimme hilpeissä tunnelmissa, pikkujäyniä toinen toisillemme ja ylämäessä mietintöjä siitä kumpi jaksaa hinata kumpaa, olimme molemmat ylensyöneitä. Tätä meidän suhteemme on; keskinäistä uskoa ja luottamusta ja piruilua. Pitäisikö sen olla muuta? Ei.

Mäen päälle päästyämme totesin että käymme paikallisessa vielä snaapandereilla. Mies oli vastahakoinen mutta suostui toki. Istahdimme todettuamme että ihminen joka on todnäk julmetun ihastunut mieheen on myös paikalla. Minua se ihastuminen ei häiritse, miestä se välillä ahdistaa. Toki, varmasti on kiva että tykätään mutta niin. Ehkä sitä ei haluaisi huomata niin selvästi?

Istuimme, höpöttelimme, siirryimme sisätiloihin, mies lykkäsi kolikoita pelikoneeseen. Meillä oli oikeasti mukavaa ja kivaa. Miehen sisko soitteli, pyysi odottamaan että ehtii paikalle. Lupasin hetken aikaa. Kas kummaa, sisko ehti kuin ehtikin paikalle juuri ennen poistumistamme ja mukana lehahti myös anoppi.

Harvoin muuten tarjotaan yhtä paljon kehuja kuin tällä keikalla; anoppi totesi että oletpa sinä kaunis kun olet meikannut. No just. Kysyi vielä olenko vihainen tälle. Öööö mistä? Menneet on menneitä ja ne ei kuulu niihin hetkiin kun olen oikeasti ottamassa rela, joku raja olla pitää.

Kotiin ehdimme jo viiden kanttiin ja teini kehui että "äiti, sä olet meikannut itsesi kauniimmin kuin koskaan". Siis olisiko se ollut valokuvan paikka jo? Se kaikista paras jäi kuitenkin loppuiltaan; yhtäkkiä ukko totesi, siinä kun seisoimme kaksin tupakilla, että tiedätkö mitä.

Katselin eilen kun kävelit autolle, sinuun on jäänyt opettaja päälle. Sinä olet täynnä jotain kummallista itsevarmuutta, ylpeyttä jotain joka on todnäk ollut myös syy siihen että äiti kysyi oletko vihainen. Sinä kävelet pää pystyssä, selkä suorana ja ylväänä. Tsiisus! Niinhän minä teen. 

Olen ylpeä siitä mitä teen työmaalla, olen ylpeä siitä että olen vielä elossa, että teen työtä jota rakastan ja josta olen ylpeä joka hetki. Se oli ihan oikeasti hetki jolloin tajusin miten olen muuttunut. En ole enää kenenkään poljettavissa, en kenenkään hyppyytettävissä.