Ettei se nyt sitten olisi jo lauantai. Ohhoh! Jotenkin tuntuu että nämä päivät menee taas kiitolaukan nopeudella. Tai niin. Jos katson elämääni taaksepäin, sanotaan nyt vaikka vuoden ajalta, niin hitsiläinen, kiitolaukkaahan se on mennyt koko vuosi. Hyvä vuosi tosin, en väitä, suurten muutosten ja tapahtumien vuosi. Vuosi sitten juoksin ihan yhtä simona ympäri koulua kuin nytkin. Tai jaa. En ehkä ihan yhtä simona, viime kevään laitan vielä paljolti harjoittelun piikkiin.

Toisaalta, ilman sitä viime kevättä tuskin olisin nyt tässä missä nyt olen. Viime keväänä kipitin myös passien hakuun. Ja odotin kuin kuuta nousevaa kesäkuuta ja matkaa Unkariin. Sinne muuten kaipaan edelleen ja ihan mahdottoman paljon. Kaipaan oikeastaan koko sitä matkaa, aikaa lasten kanssa, maata jalkojen alle, maisemaa, ääniä, tuoksuja ja tunnelmia. Voih. Unkari todella vei sydämeni ja olenkin kerran jos useammin vuoden mittaan tutkaillut sääkarttoja nähdäkseni koska se kesä siellä ihan oikeasti alkaa.

Viimeiseen vuoteen kuuluu myös ihan yhtäkkiä saatu idea siitä että haenpa kouluun. Siitä ideasta on kiittäminen jo viime kevään samalla työmaalla kanssani juossutta opiskelukaveriani. Jos tämä ei olisi hakenut kouluun ja puhunut asiasta olisin todnäk missannut koko jutun. Muistan hyvin tarkkaan sen epävarmuuden tunteen joka minua kiusasi koulun haastattelun jälkeen. Sitä epävarmuuden tunnetta vielä lisäsi se että haastattelija oli sanonut opiskelutoverilleni että on hyvinkin todennäköistä että tämä pääsee kouluun, minulle haastattelija ei sanonut mitään.

Muistan kuinka aloitin syksyllä työt pikkuykkösten luokassa. Voi kuinka saumatonta yhteistyötä me teimmekään alusta asti heidän opettajansa kanssa. Ja teemme edelleen, viimeksi eilen osuin yhden luokan oppilaan kanssa yhteen käytävässä kun tämä pikkuoppilas kulki kaksin kerroin itkua pidätellen. Olin juuri komentamassa luokkaan sijaistamani luokan oppilaita ja vaikka kuinka yksi luokan pojista selitti ja selitti minulle välitunnilla sattunutta jalkapalloepäoikeudenmukaisuutta koppasin pikkuoppilaan kainalooni ja kysyin mikäs nyt.

Mahaan sattui. Ihan kauhean paljon. Olo oli paha. Ja hän ihan varmasti tukehtuu tähän oloonsa. Tämä oppilas on oikeasti yksi luokan ehkä hellyyttävimmistä oppilaista sillä hän on pienenpieni ja jos tarkkoja ollaan, monesti tuntuu että väärässä paikassa. Lapsi kun sopisi ehkä paremmin tarhaan kuin kouluun, jos siis ajatellaan muita osa-alueita kuin oppimista, mutta oppimistaidoiltaan lapsi on todella hyvä. Asia on tutkinnan alla, siis lapsen psyyken kehitys.

Minä saattelin pikkuihmisen luokkaansa ja lupasin käydä sanomassa opelle, itse kun en luokkaan ehdi jäämään. Joka muuten on ollut aika iso suru tälle luokalle koko tämän kevään ajan, kun heidän ohjaajansa EI ole heidän kanssaan. Ilmanko se yhden tunnin sijaistus luokassa sai oppilaiden silmät tuikkimaan vielä ruokailunkin ajan. Tätäkin olen muuten miettinyt kerran jos erään. Onko väärin että oppilaat pitää minusta?

Syksyyn mahtui myös kauan odotettu teinin omilleen muutto. Miten sekin nyt tähän vuoteen osui? Niitä pienempiä, mutta meille isoja juttuja, on ollut myös speden yövaippojen roskiin lentäminen talvella puhumattakaan tästä uusimmasta, ihan tuoreesta spede-tapahtumasta. Lapsellahan on ollut tutti käytössä koko ajan. Tai oikeastaan se tutti on ollut viimeisen puoli vuotta yötutti, muulloin lapsi ei ole sitä saanut saati kaivannut.

Muutaman kerran olen ottanut tutin puheeksi lapsen itsensä kanssa, josko se annettaisiin joulutontuille jotta nämä saisi sen pikkutontuille vietäväksi, josko se annettaisiin tuttikeijulle jotta tämä saisi antaa sen lapsilleen tai niin, josko se annettaisiin pääsiäispupuille että nämä veisi sen pienilleen. Ei käy. Se on MUN tutti, on ollut speden vastaus koko tämän ajan. Jokseenkin laiskana ja mukavuudenhaluisena ihmisenä, puhumattakaan siitä että olen "vauvauttanut" spedeä kaikki nämä vuodet, olen antanut asian olla.

Kunnes päivänä eräänä minulle sanottiin tarhassa että lapsen puhe on edelleen aika epäselvää. Onko sitä tutkittu. Meistähän lapsi puhuu vallan selkeästi mutta jäin oikein kuuntelemaan tarharyhmäläisten puhetta ja totesin että tosiaan, lapsi puhuu kieltämättä paljon lässyttävämmin kuin muut ryhmässä. Ehdin siinä jo miettiä että näinköhän lapsi tosiaan tarvitsee vielä puheterapeutin konsultaatioa ja vaikkas mitä kunnes yhtäkkiä hoksasin asian tolan kotona.

Hittolainen soikoon, lapsellahan on YÖTUTTI! Ja se tutti todellakin on tämän suussa koko hiivatin yön. Ja aamun ennen tarhaan menoa. Ja tämähän puhua pälättää isälleen iltaisin sängyssä se tutti suussa. Ja minulle aamuisin se tutti suussa. Siis SE tutti. Eilen iltasella totesin ukolle että nyt on kyllä se aika että tutin on syytä kadota. Joko spede nakkaa sen itse roskiin tai minä otan ja leikkaan siihen lovet, se kun on ollut takuuvarma keino päästä tutista eroon muiden tenavien kanssa.

Otin tutin käteeni ja hiippailin speden juttusille, näytin tuttia ja pyysin lasta katsomaan kuinka KARMEAN likainen ja kulunut tutti onkaan, eikö sen voisi jo laittaa roskiin. Ja kun lapsella on nyt ISOJEN MIESTEN sänkykin eikä isot miehet syö tuttia. Lapsi katsoi ja totesi että vie roskiin. Ja minähän vein. Lievää jännitystä oli ilmassa siinä kohtaa kun spede lähti yöunille. Ja tadaa! Ihme ja kumma, tuttia tämä ei edes maininnut! 

Ainoa mistä tiesi tämän olevan himppasen murheissaan asiasta oli se että tämä köpötteli hetken makoiltuaan uudelleen olkkariin ja vedet silmissä kysyi voinko sittenkin peitellä. Muistin toki tehdä ison numeron ISOJEN MIESTEN sängystä kun lasta peittelin ja hurraa! Lapsi simahti ilman tuttia ja nukkui kuin tukki koko yön ilman pienintäkään heräilyä. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä että yksi lapsen öinen herättelijä on ollut tutti, se kun lipsahtaa suusta ja uni muuttuu kevyemmäksi niin kotvan päästä lapsi herää sitä etsimään.

Niin. Nyt meillä ei tosiaankaan ole enää vauvaa talossa. Ei minkäänlaista vauvaa. Mitenhän minä opin olla kutsumatta spedeä äidin Spede-vauvaksi? Tämän tuttitouhun yhteydessä tuli mieleeni sekin että totta tosiaan, suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Minä tiedän kyllä tarkalleen miten lasten kanssa toimia, kunhan olen työmaalla, mutta annapa olla omieni kanssa. Voi huoh. Tiedän kuinka tärkeää on opettaa lapsia omatoimisiksi ja kuinka tukea heitä omatoimisuuteen mutta annapa olla kun kyseessä on spede.

Selkeästi kyseessä on taannutus josta minun on syytä päästä eroon. En minä voi kääntää aikaa taaksepäin ja muokata spedestä vauvaa vaikka kuinka tahtoisin. Voi huoh. Opettelua on siis luvassa mutta toisaalta, spede on aika hyvä opettaja ja totta tosiaan tässä on nyt koettu sellaista onnistumisen riemua sillä lapsi ei kysynytkään tuttia nyt herättyään. Hurraa!

Vaan jaa. Piti vielä kirjoitella muutakin eilisestä ja työkuvioista mutta kun tämä meni tällaiseksi plääsäämiseksi niin enpä taida jaksaa enempiä. Toteanpa vaan että eilinen työpäivä oli KIVA ja sijaistus toisessa luokassa oli MAHDOTTOMAN mukavaa! Tässä kohtaa uskallan kyllä himppasen paukutella henkseleitäni; luokan opettaja oli suorastaan pahoillaan siitä etten pääse jatkamaan luokan oman ohjaajan sijaistusjaksoa loppuun asti. Ja se on paljon se, sillä tämä opettaja ei todellakaan kehuja juuri anna.

Ja nyt. Siirrynpä suosilla kotihommien pariin. Tänään on luvassa pyykkiä, leipomista, kokkaamista ja ehkä, siis jos tuo ilma tuosta paranee, ikkunoiden pesua. Se on siis moro ja viettäkää kivakivalauantai.