Lisää tällaisia niin irkku takaa ja alleviivaa että hankkii puolijoukkueteltan ja majoittautuu terkkarin eteen tenavineen. No kas kun, alku oli lupaava. Ukko kävi fysioterapeutilla, irkku odotteli kotosalla junnun päivällistä kello yhden fysioterapia-aikaa ajatuksena lähteä heti tuon jälkeen viemään tenavia uimaan. Terkkariin sitten sovittuun tahtiin siirryttiinkin, vain todetaksemme että nyt on ajat mennyt sekaisin, joko irkulla tai fysioterapeutilla.

No, väliäkö tuo, uusi yritys kahdelta ja kotiin siksi aikaa. Kahdelta kiidettiin uudelleen fysioterapeutille ja kas, onhan se kiero. Junnu siis. Tai no ehkä ennemmin junnun ranka, joka taas johtuu lähinnä niistä eriparisista jaloista. Mistä hitosta tuo nekin on onnistunut saamaan. Oli miten oli, selkää tullaan nyt kontrolloimaan vuosittain lähinnä jäykkyyden ja oman äitini skolioosin vuoksi. Vasemmalle kun tuo ei taivu kuten pitäisi ja jäykkyys lähtee jo polvitaipeista ja vasta nyt itsekin huomasin kunnolla mitä jäykkä ranka oikeasti tarkoittaa.

Sen kummempia jumppailuohjeita ei saatu, junnu kun on kovin liikkuvaa sorttia muutenkin. Koko tuon fysion tutkinnankin ajan junnu väänteli itseään toivottuun tapaan ja aikuisten puhuessa jatkoi jumppailuaan kosketellen sormenkärjillä lattiaa seisoma-asennossa tai kiertäen rankaansa puolelta toiselle. Joten niin, junnu jumppaa automaattisesti selkäänsä kun kiipeilee puissa, juoksentelee edestakaisin, kiipeilee pitkin työpöytiä mukia tavoitellessaan, hyppii trampalla ja loikkii muutenkin suuntaan jos toiseen.

Fysioterapeutilta kotiuduttuamme pakkasimmekin sitten tiimin autoon ja ajelimme hieman kauempana olevalle maalaiskylän idylliselle uimarannalle. Junnu polski, samoin prinsessa ja spedekin innostui touhusta kun sai viimeinkin napansakin kostutettua. Lopuksi ostettiin vielä jätskit rantakioskilta ja tultiin vauhdilla kotiin laittelemaan tenaville sapuskaa. Ruoan päälle pennut painelivatkin pihaan leikkimään, nyt on in ja pop pikkuautoleikit, kädellä lanaillaan tiet ja ajellaan mökkimaisemissa.

Junnu ajaa yleensä speden kummisedän ja papan autoja, prinsessan osaksi on puolestaan koitunut ajella äidin ja isin autoa. Spede ajelee mitä lie maitokärryä, sen verran usein tuo tuntuu olevan tientukkeena, ainakin jos juttuja on uskominen. "Spede pappa saa ihan oikeasti raivarin jos et nyt siirry siitä tieltä" ja "Spede tää tulee täältä nyt tosi kovaa ja sun piti parkkeerata siihen sivuun". Spede siis harvoin on perillä samaan aikaan isompien kanssa.

Tenavat siis leikki pihalla, irkku loikki ulkorappujen, keittiön ja olkkarin ovensuun väliä, ukko tuijotteli ukon lempparisarjaansa "Sydämen Asialla" ja sitten se kuului. Julmettu kipuitku mallia spede. Arvaattekin kuinka vaikeaa on selvittää alle parivuotiaalta vastaan hankaavalta puhekyvyttömältä lapselta että mihin sattuu. Sen verran näin heti ulkorapulle rynnättyäni että tulosuunta oli talontausta. Siellä nyt ei mitään erikoista pitäisi olla joten ensimmäinen ajatus oli kättään kiljuvaa lasta katsoessa että olisiko tuota tämmännyt ampiainen.

Ensin vain huudettiin. Sitten annettiin liottaa kättä vedessä. Vähitellen sinne pääsi himpan kurkkaamaankin. Oikein mitään ihmeellistä ei näkynyt, nenänvarteen tosin alkoi nousta paukamia, ihan kunnon kyydillä ja kunnon määriä. Jahas, nokkosia. Niitähän pensasaidan juuressa talon takanakin kasvaa eli näinköhän. Irkku kävi kurkkimassa talontaustan ja juu, yhdessä kohtaa on ruoho painautunut sen näköisesti että sinne olisi hyvinkin saattanut yksi pikku spede kapsahtaa nenälleen.

Ja taas huuto alkoi, samalla hetkellä kun tenava koetti ottaa pikkuautoa arkaan käteensä. Ukkohan ei meillä siedä sitä että lasta "huudatetaan" edes siksi, että koetetaan saada selvää mitä ja missä on tapahtunut. Joten samaan aikaan kun spede huusi, ukko mutisi vieressä tyyliin "sitä sattuu, älä nyt käännä sen kättä ja pakkohan se on lääkäriinkin viedä". Hohhoijakkaa tätä tiimiä sanoo irkku.

Lopulta irkku sai kuin saikin kunnollisen näköyhteyden speden käteen. Nonni, tikkujahan siellä oli. Tai ruusunpiikkejä, jompia kumpia ja niin pieniä ja syvällä että irkun pinseteillä niitä ei irti saisi vaikka seisoisi päällään ja lukisi loitsuja. Pakkohan se oli ensiapuun soitella. Tuntui toivottomalta ajatuskin siitä, että yrittäisi väkisin saada toisen rauhoittumaan iltapalalle tai unille, niin tuskaisaa se meno käden kanssa kotona oli.

Ja kyllä, arvasitte oikein! Terkkarissa sairaanhoitaja sai katsoa kättä ilman järjettömiä slaageja mitä kotona harjoitettiin. Sen helpoimmin saatavan tikunkin tämä sai poistaa rauhassa. Vasta tikut tai piikit, mitä nyt sitten olivatkaan, numerot kaksi ja kolme sai aikaan kiljumista mutta sekin johtui luultavasti enemmänkin puhdistusaineen aiheuttamasta kirvelystä. Joten niin.

Tänään on terkkaroitu huolella! Ja jos huominen alkaa samoissa merkeissä niin irkku siirtyy justaansa asumaan ensiavun pihaan tenavien kanssa. Niin se on!