Voiko ihan oikeasti lapset olla ilkeitä? Ja miten lapsista tulee ilkeitä? Ei ajattelemattomia, vaan ilkeitä. Ja mikä siinä on, että joidenkin lasten on pakko saada hallita. Määrätä. Olla pomoja. Ei siinä mitään, jos se pomoilu olisi ihan pelkästään sitä, että tahtoo määrätä leikit, mutta kun kyseessä on toisen tarkoituksellinen alistaminen ja yhdessä olon ehdollistaminen, niin silloin menee irkun kuppi nurin. "Sä oot mun nollakaveri"-huudot on kuitenkin vähän toista kuin se, että käskee toisen tekemään jotain jonka varmasti tietää päättömäksi.

Olenko minä kasvattanut omista lapsistani liian kilttejä? Liian toiset huomioonottavia? Vai mikä ihme siinä on, että kerran toisensa jälkeen prinsessa tulee pahalla mielin kotiin kun "se sanoi mua tyhmäksi kun en suostunut seisomaan rännin alla" tai "mä nyt kastuin kun se käski mun hakea sen lelun ulkoa tai se ei ole enää mun kaveri".

Ja tätä on jatkunut jo pari vuotta. Sitä yhtä ja samaa määräilyä. Onneksi prinsessan omatkin silmät alkaa aukenemaan, onneksi tämä on vihdoinkin oppinut pitämään edes jotenkin puoliaan. Tänään prinsessa tuli vaatteet märkänä kotiin. Kun oli pyöräillyt sateessa. Kun oli suuttunut kaverille, kun tämä käski tekemään ja kun prinsessa ei tehnyt, sanoi tätä tyhmäksi.

Ja mikä parasta, kaveri oli soittanut prinsessalle heti tämän lähdettyä ja prinsessa oli jättänyt vastaamatta. "Katso nyt äiti, vastaamattomissa on, en vastannut sille kun se sanoi mua tyhmäks". Onko sekään sitten toisaalta oikein, koettaa opettaa hyvätahtoista ja kilttiä lasta olemaan edes jotenkin ilkeä toiselle. En tiedä. Itsellä vain on kuppi mennyt liian monesti nurin ja olen joutunut nieleskelemään kiukkua itkevän prinsessan edessä. Niin paljon se on äidin sydämeen sattunut kun on nähnyt kuinka toista on satutettu.

Ja silti. Yksikään lapsi ei ole syntyessään ilkeä, vai onko? Miten heistä tulee ajan kanssa ilkeitä? Ihan oikeasti ilkeitä. Ja kieroja. Vai voiko kahdeksanvuotiasta sanoa kieroksi? Miksi sitä sanoisi, jos ei kieroksi. Kun kuitenkin toinen tekee juuri niin kuin kieroilevat aikuiset tekee. "Pyydä äidiltäs rahaa, sanot sille, että olet mulle vitosen velkaa kun annoin sulle eilen jäätelöä". "Sano äidilles, että sun pitää maksaa sun velat mulle".

Ja miten jotkut lapset ovat niin persoja rahalle jo niin pienenä? Jopa niin pienenä, että neljävuotiaalta joutui pistämään rahat aina piiloon. Ja jos pöydälle jäi kolikoita, ne katosivat samantien. Kun toiselle sanoit, että ne ei ole hänen, toinen selitti kuinka löysi ne ja yleensä mitä omituisimmista paikoista tyyliin pihalta tai autosta tai milloin mistäkin. Muiden lelut, ne houkuttelevimmat, katosivat taskuihin siinä kuin rahatkin.

Vielä tänäkin päivänä rahat ja tyhjät pullot on katoavaa tavaraa kun kyseinen natiainen meille eksyy. Äiti vain kohauttaa olkiaan naureskellen, kun ei se vaan malta olla ottamatta. Ei se usko ettei niin saa tehdä. Ei se ymmärrä sitä ettei niin saa tehdä, kun ei se ymmärrä että se on varastamista. Onko siitä puhuttu edes kunnolla? Varastamisena? Voiko se muka olla niin, että ekaluokkalainen ei malta, ei usko tai ei ymmärrä.

Meidän ekaluokkalainen, nyt jo yläastelainen, varasti aikanaan kaupasta hyttyskarkoitetta. Pari pulloa ja pari roll-onia. Jäi kiinni suoraan kauppiaalle, onneksi. Silloin puhuttiin tiukasti varastamisesta, sekä kauppiaan että äidin suulla. Ei puhuttu lainaamisesta, ymmärtämättömyydestä tai muustakaan kaunistelevista nimistä. Ehei, takana oli jo kuitenkin muutama kotona käyty keskustelu luvatta otetuista nameista ja kolikoista, joten lapsi tiesi varmasti, että se on varastamista.

Kauppiaan ja äidin välillä vallitsi syvä yhdenmielisyys siitä miten toimitaan. Seuraavan kuuden viikon ajan muut lapset kipitti viikkorahapäivänä kiskalle, poika polki kaupalle viemään viikkorahansa kauppiaalle. Miten fiksu kauppias, kun oli valmis sopimaan korvauksen niin, että se tosiaan tuntui pojassa itsessään. Että se oli nimenomaan poika, joka siitä maksoi oppirahat eikä äidin lompakko kuitannut asiaa. Eikö lapsen saisi ymmärtämään jos tämä itse olisi se joka kärsisi seuraukset, eikä se äiti naureskelisi vieressä ojentaen euroa.

Vai olenko se sittenkin minä, joka olen ulkona kartalta? Joka ei tajua, miten lasten kuuluu käyttäytyä tänä päivänä? Kyynärpäätekniikalla pää pystyssä heikommat alleen tallaten.