Nämä silmät ja tämä nenä. Me emme nyt todellakaan pelitä yhteen. Höh. Siitä yhteen pelittämisen ongelmasta huolimatta otin ja lähdin eilen kouluun, joka ei siis oikeastaan koulupäivä ollutkaan vaan lähinnä kehitysvammaisten toimintakeskukseen tutustumista ja omaan kesäriehapäivässä avustettavaan tutustumista. Hienoa työtähän nuo toimintakeskukset tekee mutta ei, kehitysvammapuoli ei kyllä edelleenkään ole minun puoleni, ei sittenkään että olen kehitys- ja liikuntavammaisiin ehtinyt tottua elämässäni.

Oma serkkunihan on minua vain vaivaiset puolitoista vuotta nuorempi mutta älylliseltä tasoltaan tämä vastaa 3-4-vuotiasta. Täysin liikuntakykyinen hän on eikä sitä kehitysvammaisuutta kavalla päälle päin kuin suun hassu asento. Niin ja se, ettei hän puhu, hän vain vastailee eri äänensävyillä. Pappa puolestaan sai aivoinfarktin ollessani viiden ja sen surullinen lopputulos oli toisen jalan kuolioon meno, amputointi ja puhekyvyn menetys. Järki papalla silti leikkasi kuin partaveitsi vaikka loppuelämänsä tämä viettikin pyörätuolissa.

Niin, ja tulihan sitä nuorena tyttönä, ennen lapsia, oltua töissä Ylisen keskuslaitoksella. Sitä en sen kummemmin tiedä mikä Ylisen nimi tänä päivänä on, tuskin tuota keskuslaitokseksi enää sanotaan, mutta siihen maailmanaikaan nimi oli vielä keskuslaitos. Työskentelin tuolloin ensin lasten suljetulla osastolla josta kulkeuduin vanhusten avoimelle osastolle ja totesin jo tuolloin että ei, ei se ole minua varten se työ. Ei sittenkään että suuri osa kehitysvammaisista vanhuksista oli aivan mahdottoman iloisia ihmisiä.

Eilinen päivä meni siis kehitysvammaisten parissa, omaksi avustettavakseni osui cp-vammainen jolla oli lisäksi kehitysvammaisuutta, kuulovamma kummassakin korvassa, epilepsia ja vieläpä astma. Avustettava oli täysin muiden hoidettavissa sillä hänen cp-vammansa oli yhtäaikaa spastinen ja atetoottinen. Hienoja sanoja, eikö. Kaikkea sitä koulussa onkin oppinut. Käytännössä nämä tarkoittaa siis sitä että hänen lihasjänteytensä oli vahvasti kohonnutta eli sekä kädet että jalat oli "koukulla" ja toisaalta taas hänellä esiintyi nopeita tahattomia liikkeitä sekä käsissä, jaloissa että päässä.

Sikäli avustettavani osoittautui vallan mainioksi tapaukseksi että tämähän oli oikein puheliaisuuden perikuva. Tosin puhe oli aika epäselvää kaikenaikaa mutta aika pian sitä oppi itse pinnistämään niin että sai selvää suunnilleen kaikesta mitä tämä sanoi. Eikä vielä sekään mutta kun ilman liikuntakyvyn vieneitä cp-vammojaan tämä avustettava olisi hyvin omatoiminen ihan kaikessa. Siinä ei paljon toimintakeskuksen omia hoitajia kaivattu sen jälkeen kun ehdimme tutustua. Vessatuksilla oli toimintakeskuksen oma hoitaja mukana, muuten hoitelinkin avustettavan ihan itse.

Helppoahan se oli kun toinen osasi tarkalleen neuvoa joka kohdassa mikä oli talon ja hänen tapa. Vie astiat pois ruokailun jälkeen, vie kahvikuppi roskiin, stop kahvia mukiin laskiessa kun sitä oli tämän mielestä riittävästi ja ehdittiinpä siinä selata hänen valokuvansakin digikamerasta läpi. En muuten olisi osannut selata niitä sieltä ellei avustettava olisi hyvin tarkkaan sanonut mitä nappia milloinkin painaa ja mitä tehdä. Kävelylläkin kävimme päiväkahvin jälkeen ja sainpa vielä kuulla suunnilleen kaikki tärkeimmät tapahtumat hänen elämässään.

Jos kohta aamusta olinkin sitä mieltä että ei, ei hittolainen, minä en siihen riehapäivään halua osallistua niin iltapäivällä mieli oli jo ihan toinen. Avustettava on varsin mukava tavata uudelleen, jutut jäi selvästi kesken. Avustettava oli vain hieman henkiseltä puoleltaan jälkeenjäänyt eli silläkin sitä juttua riitti ja paljon. Kaiken lisäksi häntä on kohdannut se onni että hänellä on ollut aktiiviset vanhemmat ja aktiivisia henkilökohtaisia avustajia joten kuvien seassa vilahteli otoksia pyöräretkistä ja tämän omasta huoneesta jossa tällä oli tietokone käytössään.

Ei liene yllätys että koulupäivän jälkeen kotiin palasi jokseenkin uupunut naisihminen. Uupumustahan meillä ei sovi pahemmin tuntea, heti kotiuduttuani ryhdyin vauhdilla laittamaan ruokaa lapsikatraalle ja saatuani näille lautaset nenän alle säntäsinkin jo vauhdilla autoon ja sillä apteekkiin. Teini oli onneksi hakenut speden hoidosta joten tämä jäi vahtimaan ruokailunkin. Apteekkiin upposi varsin mukava summa, eikä kai ihme kun mukaan tarttui nenäsuihketta, silmätippoja, junnun astmapiippu, tämän astmatabletit ja vielä ne melatoninitkin.

Kotona ryhdyin siivoamaan ruokailun jälkiä, täytin astianpesukoneen ja imuroin. Pyykkiäkin olisi pitänyt pestä, taas, mutta jätin homman tälle päivälle. Illalla olin lähinnä kuolleen ameeban olomuodossa saatuani speden kyljelleen ja kaksi isompaa iltapalatettua. Greyn anatomian puolessa välissä siirryin suosilla sänkyyn ja kas, Nanny jäi kyllä nyt näkemättä. Onneksi tänään ei pitäisi joutua säntäämään sen kummemmin mihinkään, riittää kun pyykkää ja tosiaan, kokkailee. 

Ai niin, onhan minulla iltapäivällä speden vasukeskustelu mutta se menee siinä samalla kun tämän tarhasta hakeminenkin joten eipä hätiä mitiä. Luvassa on siis päivä jolloin voisi ihan oikeasti keskittää tarmoaan vaikka johonkin itselle mieluiseen toimintoon. Se, mitä se itselle mieluisa olisi, en sitten osaakaan tähän väliin sanoa. Tenttikirjaakin voisi toki jo availla mutta jaksaako sitä...

Vaan jaa. Luulenpa että siirryn nyt kotvaksi aamu-uutisten pariin ja sitä kautta lasten herättelytoimiin. Onneksi vietin yöni nukkuen kuin tukki joten virtaa on suht hyvin taas kerran. Se on moro ja viettäkää kivakivatorstai!