Kamala kamala kamala. Ihme yliahdistunut olo iski heti kun sai junnun maate, isommat vielä iltapalalla. Väsyttääkin ihan sikana, mutta ei tässä nyt ihan vielä malta sänkyyn mennä. Voi kun olisi jotain mille hymyillä, jotain mikä saisi olon tuntumaan keveältä, tai edes siedettävältä. Nyt jos olisi tupakka-aski niin tupakalle menisin juuri. Niinkuin sekään mitään auttaisi.

Onko mun mielikuvitus villiintynyt, kun jostain syvältä ajatusten kätköistä hiipii epäilys siitä että onko kaikki ollut väärää diagnoosia? Jos sisälläni onkin edelleen pieni ihminen, eikä mitään keskenmenoa olekaan ollut? Jos lääkäri ei olekaan ollut oikeassa, jos minun tuntemukseni ei olekaan olleet oikeat, jos olenkin kuvitellut sen helvetillisen poltteen ja ne supistukset. Järki sanoo että älä haihattele, mutta joku minussa sanoo että niin, mistä sen tietää. En minä sen enempää kuin lääkärikään, meistä kumpikin on vain ihminen, ei erehtymätön siis.

Toisaalta, vuoto joka on ollut nyt lähes olematonta, pientä onnetonta tippa kaksi päivässä vuotoa, alkoi nyt uudestaan. Ei samanlaisena kuin silloin, mutta vuotona, ruskeaa likaista verta. Kaavinta edessä sittenkin? Siitä saa kuulemma sairaslomaa. Mitä minä sillä. Minun työssäni ei ole hoidokeilla varahoitoa, näin ollen ei hoitotädillä myöskään sairaslomamahdollisuutta. Onneksi ei ole enää nosteluikäisiä.

On niin mahdottoman surullinen olo. Ja niin haluton olo uskoa. En tahdo uskoa. Epätietoisuus, vaikka vain kuinka pieni on kamalaa. Loppujen lopuksi, järjellä ajatellen, sydänääniä ei enää löytynyt, vuoto oli järkyttävä, yö meni synnytyspoltoissa ja lauantaipäivä jälkisupistuksissa. Lääkärin mukaan sen enempää kuin terveydenhoitajankaan, ei kohtuun sen jälkeen jää vauvaa, ei elävää ainakaan. Mutta silti. Kukaan ei ole nähnyt ettei sykettä olisi. Eikö silloin ole vielä olemassa häviävän pieni mahdollisuus siitä että vauva uinuukin siellä edelleen. Järki sanoo ei, omat tuntemukset sanovat ei, mutta jokin pieni ääni jossain sanoo että on niitä ihmeitä tapahtunut maailmassa ennenkin.

Miksi siis ei nyt. Miksi ei tämän enkelivauvan kanssa se olisi mahdollista? Miksi minä edes mietin tätä? Miksi en anna itseni tyytyä totuuteen? Miksi lietson sitä toivoa itsessäni? Toivoa joka tuskin johtaa mihinkään... Huomaa sana tuskin. Järki sanoo että oikea lausemuoto on "toivoa joka ei johda mihinkään."

Huomenna on pakko uskoa. Ehkä siksi roikun väkisin kiinni toivossa. Viimeiset hetket ennen kylmää kylpyä. Ehkä se kylpy ei ollut vielä riittävän kylmä aiemmin.

Irkku infoaa, kun tietää lopullisen totuuden niin että siihen on uskottava. Ja jos ei tieto vie mattoa niin jalkojen alta että hiljaisuus väistämätön. Ainakin tilapäinen hiljaisuus.