Siis ihan oikeasti loma! Irkun päässäkin, ihan selvästi! Okei, ei nyt ihan sataprosenttisesti vielä, mutta lähestytään hyvää kyytiä jo tuota pistettä. Heräsin puoli kuusi mutta sain kuin sainkin itseni pakotettua takaisin unten maille. Herätäkseni puoli seiska, ja siinä vaiheessa kun kurkkasin kelloa olinkin jo sitten niin iloa, onnea, riemua ja hilpeyttä ja vaikka mitä täynnänsä, jotta en voinut enää jäädä sänkyyn. Pienistä asioista sitä onkin intopiukeena.

Ja mitäs sitä vanha akka ensimmäisenä aamulla miettisi hiljaisuudessa? No muistelee menneitä tietysti. Tällä kertaa kahdeksan vuoden takaa. Sitä kesäaamua, kun heräsin puoli neljä ja join kupposen pari kahvia, luin lehden ja mietin mitä ihmettä sitä tekisi kun kaikki muut nukkuu vielä ainakin pari-kolme tuntia. Prinsessan loppuodotus, pari-kolme viimeistä kuukautta, meni herätessä viimeistään puoli viisi aamulla vaikka kuinka olisi koettanut nukkua. Sama ongelma oli toki junnusta ja spedestäkin, mutta paljon lievempänä ja kellonajaltaan järkevämpänä, eli irkku on vieläkin heidän odotteluaikataulussa näemmä.

Lopulta päätin lähteä kävelylle. Sitähän minä olin tehnyt pitkin kevättä ja alkukesää tuolloin, kiertänyt vanhaa omakotitaloaluetta aamuviiden aikaan katsellen kesän heräämistä, kukkia ja lintujen touhuja. Käveleminen oli vaikeaa, ollut jo viimeisen pari kuukautta, prinsessa painoi ikävästi häpyliitokseen puhumattakaan kannattimista jotka paukahtelivat jos teki äkkinäisempiä liikkeitä, mutta hissukseen kun tallasi aamutuimaan se oli suorastaan kivaa. Ja tietenkin mielessä kävi toive siitäkin, että saisi synnytyksen käynnistymään, neiti kun oli jo muutaman päivän myöhässä siitä lasketusta.

Aamupäivällä alkoikin sitten supistella, ihan kunnolla, kymmenen minuutin välein. Hoitotäti hälytettiin paikalle, itse olin jo intopiukeena kun ajattelin kuinka hienoa olisikaan saada sunnuntaivauva (vanhan kansan mukaan sunnuntaivauvat ovat onnekkaita) ja vieläpä liputuspäiväkin näytti olevan. Sairaalassa lääkäri tutki ja tuumaili, aukeamassahan sitä oltiin, kolme senttiä saavutettuna, mutta kiirekö tässä. Aikani makasin käyrällä ja arvaahan sen, supistukset alkoi hiipua. Että silloin syletti! Lääkäri katseli papereita, totesi sitten, että parinkymmenen kilsan matka sairaalaan nyt ei kummoinen ollut, rouva on hyvä ja lähtee takaisin kotiin ja tulee uudestaan jos tarvetta on. Onhan se muutaman päivän yli, mutta mitä tässä hötkyilemään ja mitään edistäviä toimenpiteitä tekemään. Silloin vasta sylettikin.

Kotiin kun suoriuduttiin, otin lokoisan asennon sängyssä kun ihan hieman oli väsähtänyt olo. Ajatuksena oli nukkua tunti pari, kun hoitotätikin oli lasten kanssa vielä kävelyllä, jaksaisi sitten iltatouhut tenavien kanssa kaikessa rauhassa. Ja pah! En todellakaan ehtinyt edes silmiä ummistaa kun supistukset alkoi uudestaan ja suoraan sillä teholla, että olisin tahtonut purra jotain. Vahingosta viisastuneena aloin köpötellä ympäri kotia, koetin siivoilla siinä samalla, purin hammasta ja irvistelin. Hoitotätikin palasi penskojen kanssa, lapset ihmetteli irvistelevää äitiä ja minä vastasin jokaiseen "pitäisi lähteä"-kehotukseen että ehei, minähän en lähde mihinkään, ennen kuin olen varma, että synnytys on varmasti käynnissä. Lopulta nojailin keittiön pöytään hammasta purren kun teki niin pirun kipiää. Siinä vaiheessa oli jo pakko myöntyä ukon vaateisiin ja lähteä sairaalaa kohti uudestaan.

Tällä kertaa meidät ohjattiinkin saliin, sain lähes samantien kohdunsuupuudutuksen ja ai pojaat sitä olon keveyttä. Pelikortteja synnäriltä ei löytynyt, mutta kätilö toi meille paperia ja kynät ja me pelasimme ukon kanssa ristinollaa. Puoli kymmeneltä vaihtui kätilö ja uusi tulokas olikin sellainen vauhtiveikko, jotta oksat pois omenapuusta. Ensimmäisenä tämä totesi, että supistuskäyrän mukaan supparit on vaimenemaan päin. Ja sehän ei hänelle käy, etenkään kun hänen äitinsä syntymäpäivä on tänään ja hän on luvannut tälle yhden vauvan maailmaan omalle työvuorolleen, niin että tuo osuu vielä sille sunnuntaillekin. Että sopiikos rouvalle jos hän vähän hakisi tehostavaa troppia koneeseen, nyt kun puudutuskin on kuitenkin toiminnassa. Mikäpä siinä, ei sitä itsekään jaksanut enää venyttää. Kauaa ei sitten enää pelattukaan, kätilö kävi tasaisin väliajoin vääntämässä oksitosiinitippaan lisää tehoja ja hetki hetkeltä supparit paheni niin että puudutuksestakaan ei ollut enää iloa.

Puoli yhdeltätoista illalla prinsessa sitten saapui maailmaan. Tunti kätilön vuoronvaihdon jälkeen. Mustat hiukset, vielä mustemmat silmät ja voi sitä kiukun määrää, mikä toisella oli ensin. Äidin kainalo ja tissi onneksi hiljensi toisen heti kun pesuilta ja punnituksilta oli päässyt, minusta oli tullut neljännen kerran äiti ja ukosta ensimmäistä kertaa isä. Siinä sitä tuijotettiin pientä ihmettä, isä onnesta ymmyrkäisenä, äiti ihmeissään siitä kuinka voimakkaasti isän värit olivatkin hallitsevat. Kolmen vaaleahapsisen ja sinisilmäisen vauvan jälkeen kainalossa makasi totta tosiaan tumma kaunotar. Kaunis kuin karamelli ja pieni kuin kirppu, ei edes isoveljen ennätysmittoja ollut saanut kiinni. Isoveikka, se poika 13v, kun on ollut isoin meidän lapsilaumastamme, ja reippaimmin yliaikainenkin. Prinsessan mitat oli 2470g ja 47cm, eli ei koolla pilattu alkuunkaan.

Jos kohta me olimme onnellisia, iloisia ja tyytyväisiä, niin sitä oli kätilökin. "Minähän sanoin, että sinä saat sunnuntaivauvan ja minä sen lahjan äidille ja ajatteles, tälle neidille liputetaankin joka vuosi." Siitä on jo kahdeksan vuotta, mutta kun sitä muistelee, tuntuu kuin se olisi ollut eilen. Tähän loppuun:

HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ PRINSESSALLE JA HYVÄÄ PUOLUSTUSVOIMAIN LIPPUJUHLAPÄIVÄÄ SUOMALAISILLE!

                                                                   1614872.jpg