Ja pakko myöntää että se on kiva se, sillä selkä ei ole ottanut toetakseen viime viikon vintti-kuisti-vaatehuoneriehumisesta. Merkillistä. Ehkä en olekaan enää kakskymppinen? 

Vaan kuulkaa, eilinen oli ihan mahdottoman mukava ja menevä päivä. Vauhtia riitti vaikka muille jakaa, niin työmaalla kuin kotonakin. Töissä koikkelehdin ensin kakkosten kanssa musiikkitunnille, sen päälle kiikutin nämä syömään jonka jälkeen syöksähtelinkin vauhdikkaasti pyörähtämään kotosalla. Pyörähdys johtui lähinnä siitä että ukko otti aamulla auton käyttöönsä ja piipahti kaupoilla nakattuaan minut työmaalle, auton palautus oli vuorossa himpan yhdentoista jälkeen ja minä nakkasin vuorostani ukon kotiin.

Käsitöitä kakkosten kanssa, kotvanen rauhallisempaa oloa ja tadaa, kerhoon. Ulkoilua, välipalaa ja tietokoneluokkaa. Kello oli kolme ennen kuin ehdin kunnolla kissaa sanoa. Teini oli hakenut speden tarhasta joten uskaltauduin pyörähtämään pikapikaa vielä keskustassakin kotimatkalla, perjantaiksi kun tarvitaan kasvovärejä. Tiimarista niitä löytyi kuin löytyikin ja samalla mukaan tarttui pari lyijytäytekynää, kumia ja suttupaperia piirtämisestä innostuneelle spedelle.

Spede osaa piirtää auton. Niitä autoja piirretään paperi toisensa jälkeen täyteen. Osa niistä on himppasen futuristisen näköisiä, osa näyttää kuorma-autoilta ja osa ehkä lähinnä renkaiden päälle nostetuilta sukkuloilta. Yhtä kaikki, hienoja on ja äiti hankkii mielellään materiaalia piirtelyyn sillä hei, spede on poikalapsistani ensimmäinen joka on piirtämisestä innostunut. Tytöt meillä onkin pitäneet piirtämisestä ja värittelystä mutta tämä isompien poikien osasto; ei.

Kotosalla kaivoin pikapikaa jääkaapista emmettä tenavien nenien eteen jonka jälkeen hoputin teininkin seurakseni pihalle. Eihän sellaista auringonpaistetta ja lämpöä voi tuhlata sisällä istumalla. Ei aikaakaan kun pihasta oli kerätty kaikki talvikamineet ja kiikutettu kellariin eikä aikaakaan kun keinu oli siirretty toiseen kohtaan pihaa. Siinä samalla totesin että oli miten oli, rehaanhan minä sen puutarhapöydänkin paikoilleen.

Onneksi tosiaan teini oli paikalla, yksin sitä ei olisi saanut leikkimökin kapeasta oviaukosta ulos millään ilveellä. Himpan ennen viittä istuimme naislaumalla keinussa ihaillen työmme tuloksia. Spede ja junnu rymisi kuorma-autoilla pitkin pihaa ja se ehkä varmin keväänmerkkikin ilmestyi näköpiiriin; kerjäläinen. Tai niin, opiskelijoiksihan nämä itseään tituleeraavat tai miksi milloinkin, tällä kertaa käteeni ojennettiin lappua joka oli kirjoitettu tietokoneella ja laminoitu vielä kestäväksi.

Lappu väitti kantajansa olevan kuulovammainen joka tarvitsi ihan ehdottomasti apua saadakseen tarvitsemaansa hoitoa. Anteeksi nyt ihan mahdottoman paljon mutta tässä kohtaa joudun toteamaan että voi tyränrytke sentäs. Olihan tämä toki himpan siveämpi tapaus kuin se viime- vai edelliskeväänä ovelle ilmestynyt tätönen joka ojensi lappua joka kertoi lasten kuolleen onnettomuudessa ja äidin myyvän näiden leluja rahoittaakseen jonkun elintärkeän leikkauksen.

En halua kuulostaa ikävältä enkä inhottavalta mutta uskallanpa väittää että lapsensa menettäneen äidin mieleen ei ihan hirmuisen usein tule myydä menehtyneiden lastensa leluja, se on siinä ja siinä tuleeko lapsensa menettäneen äidin mieleen edes kaivata elintärkeää leikkausta. Sitä pohjaa vasten eilinen keväänmerkki oli siis huomattavasti fiksumpi vaikkakin silti rasittava. Hassua kyllä, tämä kuulovammainen kuuli sanan nou vaikka en sitä häntä kohti sanonutkaan. Hmmmm...

Loppupäivän reippailinkin sitten sisätiloissa. Tai reippailin ja reippailin, poika 17v piipahti kahvilla ja juttelimme niitä näitä, eksän ja tämän avokin tilanne oli ehkä se eniten tapetilla ollut. Nythän on niin että pahaa mieltä ja kiukkuakin on ilmassa suht runsaasti, avokin lapsista toinen kun oli käynyt koulukuraattorin juttusilla ja tämän koulun rehtori oli soittanut avokille kertoakseen kuinka lapsi pelkää asua eksän luona.

Hmmm. Minun oli pakko todeta pojalle että ehkä nyt olisi se peiliin katsomisen paikka vähän kaikilla. Toteanpa silti, näin pojan ulottumattomissa, että minä en moiseen pelkoon usko, avokin tyttäret vain on aikaa sitten keksineet miten pitää äiti vain ja ainoastaan heillä. Heitä tämä asumisjärjestely ei ole alunperinkään miellyttänyt ja ehkä juuri siksi nämä meidän tenavatkin on vähentäneet ihan radikaalisti isällään käymisiä. Tyttäret kun ei tee, kuulemma, juuri muuta kuin huuda joko äidilleen tai toisilleen. Hmmm.

Pojan vielä istuessa kahvilla pöllähti poika 15veekin kotosalle kavereineen. Kesäkutreja piti ajella yhdelle pojista ja poika 15v tätä työtä sitten toimitti ulkorappusilla. Pari kertaa kaveri huuteli minua apuun kun "ei toi varmaan osaa" mutta minäpä totesin nuorille miehille että josko nyt kuitenkin koettaisivat ihan itse suoriutua tästä vaativasta pään ajelusta. Onnistuihan tuo, ja vallan hyvin onnistuikin.

Kasin kanttiin istahdin viimein ihan kaikessa rauhassa nojatuoliin ja otin virkkuutyön kouraani. Tekeillä on poncho jonka käyttäjä on vielä tosin himpan hakusessa. Todennäköisesti prinsessa tahtoisi sen itselleen mutta kun... Tahtoo ihan itse. Värit on juuri niin sitä mitä itse toivon. Nähtäväksi jää. Muutama lankakerä odottaa vuoroaan, aikeenani on tehdä poncho myös kummityttöselle ja siihen varasin hennon lilaa lankaa.

Sänkyyn hilppailin juuri ennen kuin ukko kotiutui työmaaltaan ja voi kun näin pölhöjä unia pitkin yötä. Milloin unissa vilisi koulumme opettajat, milloin tallatut siivilät (?!) ja milloin hajonneet ikkunat. Just. Tämän päivän aloitinkin sitten lukemalla viestin jonka lähettäjän kanssa olemme pitkin talvea vaihtaneet mielipiteitä naamiksessa. Vanhimman serkkulikkani ex-mies, se samainen joka kiikutti tenaville videot ennen joulua, oli laittanut yöllä viestiä.

Tämän isä on ollut muutaman viikon sairaalassa ja kovin kovin huonossa kunnossa ja viime yönä tämä oli viimein päässyt kivuistaan. Miehelle tämä on ollut raskas kevät, hän on kovin kovin läheinen vanhempiensa kanssa. Jotenkin se viesti sai miettimään kuinka omituisesti ihmiset toimii; oman kummitätini kuoleman, saati hautajaisten, ilmoittamista minulle ei pidetty mitenkään tärkeänä ja suvun ulkopuolelta sukuun nainut taas pitää tärkeänä kertoa taistelun päättyneen.

Olenhan minä kerran jos eräänkin jutellut tämän kevään aikana miehen kanssa tämän isän jaksamisesta ja siitä miten mies itse jaksaa joten ehkäpä juuri siksi tämä piti tärkeänä jakaa tapahtuneen kanssani. Oletanpa melkein että serkkulikka palaa työreissultaan pikana takaisin maisemiin sillä en ole kuulkaa mitenkään varma siitä onko tämä heidän eronsa ihan oikea ero vai samanlainen katselutauko joka heillä oli joskus vuosia sitten.

Vaan jaa. Kello käy. Taidan ryhtyä vähitellen kuosittamaan itseäni, tänään on luvassa pitkä päivä työmaalla. Se on siis moro ja viettäkää kivakivatorstai, minä tulen totta tosiaan pyrkimään samaan vaikka onnistumisesta en varma olekaan.