Eilinen päivä meni harjoittaen kuumeista aivotyöskentelyä siinä kaiken muun touhun lomassa. Kävipä näet niin että aamulla viiden kanttiin pihalle kopistellessani totesin jonkun, minkä lie elukan, vilahtavan tuhatta ja sataa sireenipensaan juurelta talon nurkan taakse ja sieltä matka arvatenkin jatkui johonkin. Koska en ehtinyt sen paremmin elukkaa hahmottaa, siis se todella oli vain oikeastaan vilaus johon ei saa katsetta suunnattua, päättelin sen olleen joku naapuruston kissoista tai kenties vaikka koira.

Siinä piharappusilla istuessa silmät suuntautui väkisinkin sinne sireenipensaan alle jossa näkyi tasan yksi siilien ruokakippo. Missä toinen? Ei osunut silmiini ei, ei sittenkään kun kiersin koko pihan. Siis mitä? Juurihan meillä oli tuhkis kateissa liki pari viikkoa. Se muuten löytyi, mikäli en ole muistanut kertoa, se tuhkis. Oli käynyt juuri kuten arvelinkin eli spede oli tehnyt kiukuspäissään täsmäiskun ja nakannut tuhkiksen mahdottoman tuuhean koivuangervopuskan keskelle. Minä sitä en sieltä löytänyt, ehei, sen löysi serkkutiimi leikkiessään mitälie leikkiä joka vaati ehdottomasti sinne puskan keskelle tunkemista. Jonka muuten kielsin. Ihan jo siksikin että pitkin poikin katkeilleet angervonoksat ei ole kaunis näky.

Mutta niin, se ruokakippo. Olisiko kissa muka vienyt sen? Vai mikä ihme? Aamu jatkui omaa latuaan ja yhdeksän kanttiin istuskelin ulkorappusilla seurailemassa varpusvauvojen touhuja. Tai eihän nuo enää vauvoja ole mutta tämän kesän tulokkaita yhtä kaikki. Siilihän se siellä rapisi rappujen alla, etsi ja etsi ja etsi mutta ei löytänyt evästä. Ei tietenkään, toinen ruokakippo oli nuoltu tyhjiin ja toinen taas kadonnut kuin pieru saharaan.

Kipaisin sisältä banaania pienelle ja sitähän tuo mutusti tyytyväisenä piharappujen alla. Tuijotti minua pienillä nappisilmillään aina kun pala oli mutusteltu loppuun ja odotti lisää. Söpösiä ne on niin! Jokin siinä siilin pyörimisessä minua ihmetytti jo aiemmin, se kun kävi pihaa kiertelemässä jo aiemmin aamulla ja tutkimassa kaikki mahdolliset kolot jossa ruokaa voisi olla. Siilin einehdittyä mahansa täyteen, oletan ainakin näin, se lähti hiippailemaan kohti sitä suuntaa mistä se aina tulee eli naapuripihaa.

Touhasin niitä näitä, ukko lähti hakemaan junnulle uutta sänkyä lähikunnasta ja me muut keskityimme ruokailuun. Päivällä hengasin vuoroin sisällä, vuoroin ulkona ja kuuntelin siinä samalla kun naapurin poika ja junnu leikki maanviljelijöitä pihassa. Spedekin siellä keikkui mukana ja mukavaa tuntui olevan kunnes pojat säntäsi tuhatta ja sataa sisälle huutaen kuinka pikkumetsässä on kuollut siili ja heti katsomaan.

Ja sehän siellä oli. Tai oikeastaan pelkkä siilin selkäpanssari piikkeineen päivineen, kaikki muu oli panssarin sisältä syöty. Kettu. Se aamuinen elukka olikin ollut kettu! Voi hevosen sanonko mikä! Minulle iski paniikki, ei suinkaan siksi että pelkäisin kettuja vaan siksi että tajusin heti että sehän prkl saattaa tulla uudelleen siilien ruokapaikalle kuvitellessaan sitä itselleen luoduksi siilitarjottimeksi. Sitä miettiessä se päivä sitten kokolailla menikin vaikka kaikkea muuta touhusinkin. Siis sitä ruokintaa.

Illalla sireenipensaan alla makoili siili, liekö se sama joka aamulla mutusteli banaania rappujen alla. Makoili ja antoi tulla ihan liki, tuijotti vaan nappisilmillä vastaan. Se oli onneksi ehtinyt jo syödä mahansa täyteen ruokasekoitusta, minä kun vein sen tarjolle jo neljän kanttiin päädyttyäni siihen että koetan josko saisin siilit uudelleenohjautumaan päiväruokintaan. Tunnin se siellä makoili eikä sitä haitannut tippaakaan pihahääräilyni.

Minä näet kiikutin kottikärryä pihan perälle toivoen ketun pelästyvän hopeista kärryn pohjaa (turha toivo mutta yrittää pitää), nostelin rikkoutunutta porttia pihan perän kulkuväylän eteen, siirtelin puutarhatuoleja sireenipensaan ympärille saadakseni edes jonkinlaista hidastetta ketulle ja toisaalta suojapaikkamahdollisuutta siileille, ja lopuksi siirsin puoliksi einehdityn ruokakipon ulkorappujen alle viriteltyäni sinne ensin jonkinlaista estettä ketun kulkea.

Toinen, koskematon ruokakippo siirtyi naapurin ja meidän välisen aidan juurelle, juuri sinne kulmaan josta se yksi siili aina tulee syömään. Siinäkin kohtaa kasvusto on onneksi niin taaja että siilillä on mahdollisuus koettaa kadota kasvuston suojaan, meidän pihahan taas on niin avoin isolta osaltaan että nurmikon poikki kulkija-siili on ollut todennäköisesti juuri se jonka kettu oli vienyt. Voin kertoa, en ole uskaltanut mennä vielä pikkumetsään katsomaan onko sinne ilmestynyt uutta siilin panssaria mutta ruokakipot näytti koskemattomilta nyt aamulla ja hyvä niin, päiväsaikaan liikkuvat siilit olisi aika ideaalit.

Todennäköisesti siirryn kuitenkin siihen että annan siileille ruokaa vain nähdessäni näitä pihassa. Yhtä todennäköistä on onneksi se että siilit katoaa vallan, siis vaihtavat asuinpaikkaa. Niin kun yleensä käy siilitietosivujen mukaan jos niiden alueelle pesiytyy joku niitä uhkaava peto kuten mäyrä tai kettu. Joudunpa kuitenkin toteamaan että vaikka kuinka olen aina pitänyt kettua kauniina eläimenä, ja pidän toki edelleen, niin juuri tällä hetkellä inhoan syvästi kettuja, olkoonkin kuinka luonnon kiertokulun mukaista tämä!

Ai niin, siileistä muuhun elämään. Junnun uusi sänky on HIANO! Käytössä se tosin ei vielä ole vaan saunalla odottamassa teinin muuttoa. Naapurin poika hengasi meillä eilen koko päivän aina aamusta iltaan asti ja iltapäivästä kiikutin poikakatraan (junnu, spede, naapurin poika) uimaan. Pulahdin itsekin kunnolla järvessä ja että se tuntui lämpimältä kun sitä ennen oli ehtinyt vetää napaa myöten pitkin pienten aluetta jossa spedellä ei ole pienintäkään itsesuojeluvaistoa.

Illalla saatuani tenavat makuulleen kehittelinkin sitten niitä kettukarkottimia ja siilisuojia aina siihen asti kun oli pakko painua itsekin kyljelleen. Tämän päivän ohjelma on sitten vielä hakusessa, ukko siirtyi aamuvuoroon ja vei mokoma auton, enkä ole muuten alkuunkaan varma onko tällä tänään hieroja heti töiden päälle. Lonkka kipuilee päivä päivältä enemmän, ilmeisesti kovapohjaiset työkengät ja betonilattia on se pahin yhdistelmä lonkkaa ajatellen.

Olen koettanut saada aikaiseksi pensastukia mutta kun matka niiden noutoon on muka ihan ylivoimainen, onhan tästä autolla peräti muutaman minuutin ajo. Laiskimus! Tänään niitä tuskin tulee haettua mutta ehkä huomenna? Mene ja tiedä. Viikonloppukin on vielä ihan auki, pitäisikö sitä lähteä mökille vai eikö pitäisi. Tähän aikaan aamusta aivokapasiteettini kulkee himppasen hitaalla, huomaan mä. Siirryn siis kahvikupposen kera ALn pariin joten se on moro ja kivakivaa torstaita kaikille!