Sieltä hän on jälleen palannut. Tuossa hän taas on. Oma iloinen, utelias, vilkas ja muita rakastava oma itsensä. Ja näin nopeasti. Vain kaksi (!) päivää ja kas, siinä hän taas on. Kiitos Maire kommentistasi, jäin oikein miettimään vielä lisää asiaa. Olen näet tätä miettinyt, kääntänyt ja vääntänyt. Pelännytkin osia siitä.

Junnun astmahan puhkesi, todnäk, silloin kun junnu oli juuri kastettu. Tuli joku mikälie, bronkiootti. Junnu oli sairaalassa muutaman päivän, vajaan kolmen kuukauden ikäinen pikkuihminen. Voi niitä päiviä, voi niiden pituutta. Voi sitä pelkoa vaikka tiesin ettei se ole maailmanloppu, olihan teinikin aikanaan vauvaiässä useamman päivän sairaalahoidossa kurkunpäätulehduksesta. Silti.

Junnu kotiutui salbumatol-reseptin kanssa ja ohjeena oli säännöllinen käyttö. Muistan kuinka moni ihmetteli rattaissa istunutta puolen vuoden ikään ehtinyttä pikkumiestä joka vinkui hengittäessään. Joku kysyi enkö pelkää että lapsi kuolee. En. Niin kauan kun lapsi piti ääntä tiesin että kaikki on hyvin. Oma lääkärin kanssa kävin väännön jos toisenkin siitä onko lapsella astma vai ei, minun mielestäni oli, oma lääkärin mielestä kyse oli pienistä keuhkoputkista.

En nyt selitä sen kummemmin tätä mitä tapahtui, eiköhän se kaikki ole jo ennestään täällä jossain kirjattuna mutta toteanpa että niin. Junnu on ollut kokolailla koko ikänsä astmaatikko. Koskaan, ikinä, milloinkaan en ole pitänyt astmaa kummoisena juttuna, sehän on osa lasta. Ollut aina. Lapsellekin lääkkeet on osa tätä ja tämän elämää, ei meillä ole koskaan jouduttu neuvottelemaan siitä otetaanko lääkkeet vai ei.

Ainoita negatiivisia kommentteja sairauden tiimoilta junnun puolelta on ollut joskus tämän väsyneenä heittämät sanat tyyliin "miks just mulla pitää olla tää". Junnu on siis aikaa sitten tajunnut oman erilaisuutensa sisaruksiinsa verrattuna tässä kohtaa mutta koskaan, niitä heittoja lukuunottamatta, se erilaisuus ei ole ollut negatiivista.

Junnu on aina saanut tehdä mitä tahtoo ja pystyy, siis mitä tulee liikkumiseen. Koskaan en ole sanonut ettei tämä voi tehdä jotain. Viime talven junnu hiihti kouluun. Alle otettiin kotona avaavaa ja koulussa lapsi koetti muistaa ottaa avaavaa ennen kotimatkaa. Eihän tämä aina muistanut ja makasi kotiuduttuaan lattialla yskien, köhien ja toisinaan limaa oksentaen. Mitä sitten, olipa saanut elää ja tehdä.

Astma on toki sairaus, en väitä, mutta meillä se on lähinnä junnun ominaisuus ja tulee aina olemaan sitä. Vasta nyt viimeisen parin-kolmen vuoden aikana olen antanut itselleni luvan surra sitä sairautta. Tai niin. Oikeastaan sitä että se vaikuttaa junnuun niin paljon. Se ero mikä on olemassa hoitotasapainossa olevan junnun ja epätasapainoisen junnun välillä, se on ihan oikeasti älytön.

Meillä asuu ja elää aurinko. Vilkas, toki, mutta aurinko. Kaikille ihmisille kiva ja rakastava. Halaileva. Välittävä. Iloinen. Hyväntuulinen ja empaattinen. Ajattelevainen. Ja sitten on se toinen junnu, se jonka lääkitys on epätasapainossa. Se junnu. Se itkee. Makaa lattialla. Ei tahdo tehdä mitään. Ei jaksa mitään. Se kiukuttelee. Se ei, edelleenkään, kiusaa ketään, mutta äidilleen ja niille joita se rakastaa, niille se on ilkeä. 

Piikittelee. Siihen ei saa kontaktia. Sille voit puhua mutta siihen et saa kontaktia. Eikä se tahdo kontaktia. Se tahtoo vain olla ja kertoa kuinka SYVÄLTÄ kaikki on. Se vih aa koulua ja elämää. Se huutaa tuskaansa puheesi päälle. Äitinä voin kertoa että se on kamalaa. Se kaikki on kamalaa. Se särkee joka ainoa kerta sydämeni pieniksi paloiksi. Ja se kaikki on minulle mysteeri.

Toki ymmärrän että jos aivot ei saa happea niin eihän ajatus toimi. Toki ymmärrän että jos ilmaa ei mene sisään kuten pitäisi niin toki, elimistön toiminnassa pitäminen on se ensisijainen johon se menee. Mutta silti. Taysissa lääkäri totesi että junnun spirometrian tulosten mukaan näyttää siltä että kaikki keuhkokudos ei ole auki. Liimautunut kiinni. Bricanyl tehostaa sitä että hoitava lääke menee sinne minne pitää ja keuhkot alkaa toimia.

Näin on ilmeisesti tosiaan käynyt. Ja silti, tämä huolen määrä siitäkin miten muka "terveen" ihmisen keuhkokudos voi liimautua kiinni välillä. Oikeasti. Ja se tuskaisuus mikä junnussa on silloin kun lääkkeet ei ole kunnossa. Jäin miettimään sitä Mairen kommenttiakin. Niin, junnu voittaa mennen tullen käytöshäiriöiset ja ad/hdt ongelmallisuudessaan silloin kun lääkkeet ei toimi.

Tai ei, ei ihan niin voi sanoa. Ei tämä tanssi balettia koulun käytävällä, ei tämä huutele väliin, ei tämä tee itseään näkyväksi. Tämä jumittaa mutta niin ettei kukaan muu kuin toiminnan vaatija huomaa sitä. Silloin elämä on tuskaa, ihan kirjaimellisesti. Se mikä tekee tästä äidille vaikeinta on se että lapsi kasvaa. Tulee aika jolloin tämän pitää itse hoitaa itsensä. On niin helppoa kun lapsi on tuossa.

Lähellä. Minä näen, vaikka nyt en häpeäkseni huomannutkaan, osaan ottaa kiinni ja voin käskeä tekemään kuten sanon. Saan lapsen takaisin omaksi itsekseen. Entä kun tulee päivä jolloin en enää pysty siihen? Ja miten, ihan oikeasti miten, lapsi voi muuttua niin? Ymmärrän hyvin että kukaan ei aina ole mukana ajatuksissani, ei ole mukana siinä mitä kaikkea minä murehdin lapsen suhteen.

Ymmärrän varsin hyvin jopa sen että koskaan junnusta ei ole tehty mitään muita kuin astmadiagnoosi. Lapsi, jonka oikeudentaju ja -tunto on kohdallaan, jonka empatiakyky on rautaa, jonka iloisuus tarttuu kaikkiin, jonka vilkkaus ja uskallus olla oma itsensä ihastuttaa, jonka hymy hymykuoppineen päivineen, jonka uteliaisuus maailmaa ja elämää kohtaan saa rakastamaan tätä, ei voi olla ad/hd, tiedän. Sen verran olen tähän mennessä oppinut.

Ymmärrän senkin ettei tällä voida katsoa olevan mitään psyykkisiä ongelmia sillä normaali junnu, se jonka lääketasapaino on kohdallaan, on juuri se jota äsken kuvailin. Ja silti. Entä sitten kun tämä on aikuinen. Kun äiti ei sano mitä pitää tehdä. Mitäs sitten? Tuleeko lapsesta yksi lisäpiste tilastoihin joissa kerrotaan kuinka monta mielenterveydenhoitopaikkaa lisää tarvitaan. Sillä mielenterveysongelmalliseksihan lapsi muuttuu kun lääketasapaino ei pelitä.

Oli niin helppoa kun junnu oli vauva. Oli niin helppoa kun olin kaiken aikaa kotona ja junnu oli tuossa. Tämä tuska jonka äitinä koen. Tämä pelko. Junnu on menossa ensi keväänä astma"nuorten" omahoitopäiville, viisas ja kauasnäkevä taysin astmahoitaja ilmoitti hänet sinne jo nyt sillä sinne pääsee kun täyttää 10v mutta takaako sekään mitään. Pakko myöntää että minua pelottaa.

Junnu on ollut pitkälti sairautensa vietävissä, olkoonkin että me kotona olemme tehneet siitä hänelle ominaisuuden emmekä sairautta. Olemmeko tehneet väärin? Kun en tiedä. Osaan vain sanoa sen että en ehkä tahdo koskaan junnun kasvavan aikuiseksi, tahdon että hän on aina tuossa. Lähellä.