Siitä se sitten lähti, speden ura tarhamaailmassa. Ja hyvin lähtikin, ei voi moitetta antaa.

Aamulla totesin postattuani että jaa, ehkä se olisi enemmän kuin aiheellista laittaa jalkoihin vauhtia ja paitsi paklata naamansa ja sukia kutrinsa myös tuuppia pieni ihminen ylös uniltaan. Alkuperäinen suunnitelma, jonka mukaan siis olisin herättänyt prinsessan juuri ennen lähtöäni, kaatui komeasti jo aamukuudelta neidin könyttyä alakertaan kännykkänsä herätettyä tämän. Niinpä niin, taisi lapsia jännittää eniten äidin töihinlähtö, lapsi oli kielloista huolimatta viritellyt itselleen herätyksen kuudeksi.

Muuten tuo heräämisaika ei olisi niin äitiä harmittanutkaan mutta kun. Arvatkaa vain kuinka rasittavaa on kun yksi ihminen kulkee perässä yksintein, menit sitten vessaan sukimaan niitä kutrejasi tai yläkertaan hakemaan puseroa. Huoh. Vielä rasittavammaksi homma meni siinä vaiheessa kun siirryin spedeä herättämään, prinsessa oli näet ensimmäisenä pulisemassa tarhasta pienelle ja arvaahan sen, peiton uumenista kuului ykskantaan toteamus "emmee taahaa". Just. Että silläviissii sit.

Onneksi lapsen pää on helposti käännettävissä, vain toteamus puuha-pete-repun sijainnista eteisessä ja kas, lapsi oli hyvää kyytiä painelemassa yöpukusillaan ulos tarhaan lähteäkseen. No jos nyt kuitenkin puettaisiin ensin... Puoli kahdeksalta lapsi istui takapenkillä istuimessaan ja äiti oli vannottanut sekä prinsessan että junnun hyvien tapojen mukaisesta käytöksestä ja siitä ettei ihan oikeasti soiteltaisi sille isillekään ellei ole hätähätä. Äidille nyt olisi ihan turha soittaa, äidin puhelin kun olisi äänettömällä siellä missä äidin kassikin tuntien ajan.

Tarhalla spede jatkoi samaa reipasta menoaan ja kas, ennen kuin ehdin kissaa sanoa oli tämä jo kadonnut leikkimään. Nonni! Muutama sana hoitajan kanssa ja kas, poika malttoi juuri ja juuri tulla antamaan äidille pusun eteiseen, sitten oli jo kiire takaisin lelujen pariin. Hurraa, huuteli äiti mielessään ja suuntasi koulua kohti todeten että okei, tippimittarin mukaan matkaa tarhalle on tasan kaksi kilsaa ja koska koulu on siinä tarhan likellä niin koululle matkaa kotoa lienee puolitoista kilometriä.

Töissä olinkin sitten jo kahtakymmentä vaille kahdeksan eli ajoissa-ajoissa. Jep. Vaan olipa se kuulkaa mukavaa. Ensimmäinen tunti istuttiin useamman kouluavustajan voimin pulisemassa, opettajat kun oli koulutuksessa ekan tunnin ja näin ollen koulukin alkoi vasta ysiltä ekoilla oppilailla. Ysin jälkeen muut avustajat katosi toimiinsa ja minä jäin viettämään aikaa kaksin avustajien esimiehen kanssa. Kipaistiin rehtorin juttusilla selvittämässä mikä oli tämän aikomus ollut minun suhteeni ja samalla monistettiin muutama lappunen.

Taas istumista ja kympiltä esittäytyminen opettajainhuoneessa. Opettajainhuoneesta siirryinkin sitten siihen "omaan" luokkaani, ykköselle, jossa toimin tämän kevään yhden oppilaan ns omana avustajana. Varsinaisesti oppilasta ei tarvitse avustaa avustaa eikä pitää kädestä, muutaman apuvälineen käyttöä pitää lähinnä valvoa tuntien alussa. Mukavaa. Muu aika tunneista meneekin sitten jatkossa todennäköisesti milloin missäkin vaikka pääpaino tuleekin olemaan kyseisen luokan apuopen roolissa.

Päivän mittaan tuli juteltua muidenkin opettajien kanssa ja todennäköisesti tulen olemaan jonkin verran myös toisen ykkösluokan käytettävissä. Todella positiivisia kohtaamisia täynnä koko päivä siis! Oppilaatkin oli varsin mukavia ja hälinä oli kuulkaa ihan eri luokkaa kuin kotona eli paljon paljon hiljaisempaa ja rauhallisempaa. Ihanaa!

Aamun kauhumomentin tarjosikin sitten junnu. Tai enhän minä siitä ensin tai ensimmäisenä mitään tiennyt, minulle tämä tieto pamahti silmille kymmenen välkän tienoilla kun palailin luokkaan. Niin, se minun vakiluokkani on junnun luokkaa vastapäätä samalla käytävällä eli törmäämisiä tapahtui eilen enemmänkin kuin vain se kymmenen välkän kohtaaminen. Ja sepä se sitten kohtaaminen olikin, poika tuli reippaasti hymyillen vastaan kunnes näki äitinsä naaman.

Samantien lapsella oli vedet silmissä ja huulet meni mutruun vaikka tämä yritti kuinka hymyillä urhoollisesti. Kapsahtipa tuo jalkoihin kiinnikin ja nieleskeli itkua samalla kun kertoi kuinka oli kaatunut kotona ja lyönyt hampaansa olkkarin pöytään ja kuinka repussa on hammaslääkäriltä kirje äidille. Sen verran kovaa hampaat on osunut että toinen etuhammas oli lähtenyt heilumaan runsaasti, toinenkin jonkin verran ja niinpä hammaslääkäri olikin kiskottanut heiluvat hampaat kiinni niihin heilumattomiin. Voi rähmä!

Ja tietysti ne hampaat on rautahampaita eli huoh, huoh ja huoh. Toivoa on silti, ehkä hammas ei lähde irti tai mene kuolioon, mutta se on toki mahdollista. Koulun hammaslääkäri ei vaikuttanut kovin toiveikkaalta kun tämän luona seuraavalla välkällä piipahdin mutta onneksi tuo ei ihan toivotonkaan silti ollut. Ihmeitä tapahtuu ja toivottavasti junnun hammas kuuluu niihin, sen verran villiä se heiluminen oli ollut. Samalla hammaslääkäri kehui junnun ja prinsessan, kuinka ihanan reipas poika oli ollut ja kuinka kivasti sisko oli pitänyt kädestä kiinni

Ukoltakin oli tullut siihen mennessä jo viesti kuinka prinsessa ja junnu menee hammaslääkäriin ja olipa prinsessa hätäpäissään näyttänyt soittaneen ensin minun puhelimeenikin. Varsinainen lähtölaukaus lasten ekalle kaksin vietetylle aamulle, enpä ihmettele että neiti ei ole ensin tiennyt mihin soittaa. Iskä oli neuvonut kävelemään kouluun hammaslääkäriin ja että ottavat vaikka juuri heränneen yhteentoista menevän teinin mukaansa. Teinin koulu on tällä hetkellä mansessa joten eihän tämä pienempien kanssa hammaslääkäriin ehtinyt millään.

Neuvokkaasti ja topakasti prinsessa oli sopan setvinyt, ottanut ja talutellut itkevän pikkuveljensä kotopihasta kouluun asti, onneksi junnun itkukin oli alkanut asettua puolessa matkassa ja kiikuttanut tämän ensimmäisenä koululle päästyään junnun luokkaan jossa opettaja oli jo osan luokasta kanssa. Opettaja oli katsonut junnun suuhun ja todennut että äkkiä hammaslääkärille näyttämään. Sinnekin prinsessa oli mennyt junnun mukana ja sitten nämä hassut oli vielä pelänneet että minä suutun heille kun töistä kotiudun.

Eihän tuollaisesta voi suuttua, vahinkoja sattuu milloin kellekin ja minä kehuinkin vuolaasti prinsessaa tämän neuvokkuudesta ja siitä kuinka hienosti piti veljestään huolta. Sisko sen sitten sanoikin illalla puhelimessa; todennäköisesti lapset oli sen takia olleet niin pahoillaan tapahtuneesta että olivat halunneet näyttää kuinka hienosti osaavat olla ilman äitiäkin kotona ja kas, heti kosahti. Totta, sepä se taisikin olla joka veti kumpaisenkin huulet alaspäin vielä kotona kun selittivät tilannetta isälleen.

Pääasia ettei mitään sen isompaa sattunut, kaikki on edelleen hengissä. Olkkarin pöydässä on tosin aikas komeat jäljet junnun hammastosta, kyllä se on lujaa sen suunsa siihen pamauttanut. Tsiisus! Muuten koti olikin hyvässä kuosissa kun kahden jälkeen pikaisesti tulin poikkeamaan tuoden junnun ja prinsessan ja hörpäten kupposen teetä ennen speden noutoa. Tarhassa oli näet juuri sillä hetkellä välipala kun pääsin joten päätin hakea tämän vasta kolmelta.

Siellä se poika kalasti päivähuoneen pöydällä tyytyväisenä. Täti lykkäsi ensimmäisenä kouraani lapun jossa oli kirjattuna kaikki päivän maininnan arvoiset jutut eli syömiset, nukkumiset, ulkoilut, leikit, vessakäynnit jne. Hienosti oli mennyt, kertakaikkisen hienosti. Aamupalalla tarjottu kaurapuuro ei ollut maistunut, yllätys, oli sentään maistanut siitä lusikallisen. Leipä ja maito olikin livahtanut nopeasti mahaan.

Pikkumies oli myös harjoittanut muovailuvahatouhuja ja askarrellut lumihiutaleen aamusella ennen ulkoilua. Ulkona oli saanut napsut tarhatädille kun ei saanut pikkuisten pulkkaa käyttöönsä, oli heittäytynyt, jälleen yllätys, maahan ja parkunut kotvasen kunnes oli rauhoittunut ja tyytynyt kohtaloonsa, ts ottanut isomman pulkan käyttöön. Ruokailussa oli kiskonut aimo annoksen makkarakastiketta ja perunaa napaansa ja olipa vetänyt vielä ruisleivänkin kyytipojaksi. Ilmanko kaveri olikin kiskaissut kahden tunnin päiväunet sen päälle.

Vessassa oli käynyt omatoimisesti, pessyt kädet ja pyytänyt aikuiselta apua sisätossujen laitossa. Muutaman kerran päivän aikana oli tullut "koti-ikävä" ja sitä oli himppasen ehtinyt aina itkeä mutta nopeastipa tuo oli joka kerta taas rauhoittunut ja tarhatäti totesikin että se nyt kuuluu asiaankin ekoina päivinä ja todella hyvin poika on siellä ollut ottaen huomioon ettei aiempaa hoitokokemusta tosiaan ole. Ja eihän tuo olisi ollut hoidosta edes lähdössä kun minä sinne menin, ehei. Kalastaminen oli ihan liian kivaa touhua.

Ne parin tunnin päiväunet aiheutti eilen illalle pienen ongelman; poika simahti nukkkumaan vasta kymmenen jälkeen vaikka makoilikin sängyssä puoli ysistä asti. Tänä aamuna joudunkin herättämään tämän vielä aikaisemmin kuin eilen eli ei kiva. No, tuleepa päiväunet ainakin tosi tarpeeseen tänään, ja olihan tuo ihanan hyväntuulinen eilen illalla kun oli päivällä koisannut. Kovat oli leikit isompien sisarusten kanssa yläkerrassa koko illan, junamatkailua ja mitälie mahtoivatkaan leikkiä.

Hyvinhän tämä tästä on liikkeelle siis lähtenyt sitä pientä hammashommaa lukuunottamatta. Senkin hoito oli sen verran mallikasta että ei sitäkään voi ihan pelkäksi negaksi laskea vaikka myönnän; jos se hammas siitä nyt mustuu tai tippuu niin minua kyllä alkaa suunnilleen itkettää. Niin komeat uudet hampaat pojalla ja vielä etuylähampaat jotka varmasti näkyy. Höh. Veikkaanpa että jatkossa liike tulee olemaan rauhallisempi, nih.

Eilen ei ruokapuoleen paljon panostettu, minä nakkasin lapsille ranskalaisia ja nakkeja ruoaksi ja itselleni ja ukolle keitin makaronia jauhelihakastikkeen kyytipojaksi. Illansuussa touhasin makaronilaatikon paistoa varten valmiiksi jääkaappiin, ukko lykkää sen uuniin kun kotiutuu töistä kahdelta jos minä en sitten siihen mennessä ole paikalle ehtinyt. Kaunareiden ja täydellisten naisten seuraksi kudoin jälleen tumppuja, tällä kertaa samaa sävyä kuin se pipo jonka kudoin viime viikolla. Kova on puikoilla viuhuna siis.

Tänään menemmekin pulkalla hoitoon ja olenkin tässä suorittanut erinäisiä arvioita matka-ajasta pulkalla kurvaillen. Taidan varata runsaasti aikaa menoon, siellä on pyryttänyt ja eihän sitä koskaan tiedä vaikka lapsi intoutuisi loikkimaan pulkasta välillä. Seiskan jälkeen lähdemme siis liikkeelle että varmasti ehdin töihin hieman ennen kasia, kellot sisälle kun soi viisi yli kasi ja silloin pitäisi olla jo ottamassa avustettavaa vastaan luokassa.

Ja nyt, siirrynpä tutkimaan onko tälle räjähtäneelle kuontalolle mitään tehtävissä vaiko ei. Aika pehko olis ny! Se on moro ja viettäkää kivakiva-tiistai!