Voi todella sanoa taudin olevan tältä erää ohi. Mitä nyt poika 13v kärsii julmetusta nuhasta edelleen ja junnu tietysti yskii ja köhii, kiitos astman pääasiallisesti. Kamalan laiskuuden on iskenyt. Ei olisi tänäkään aamuna millään jaksanut nousta sängystä kellon soidessa, osasyy saattaa olla levoton yö. Ja eiköhän sitä levottomuutta herättänyt jälleen kerran ukko. Joka suuntasi jonnekin, minne lie puolilta öin (irkun veikkaus, jääkaappi) ja jotenkin jo muutenkin levottomasti ja kevyesti nukkunut Spede havahtui siihen. Johon taas sitten irkku havahtui.

Spede hiljeni, irkku oli puoliunessa ja sitten se kuului. Jääpalojen kolina. Lakupaperin rapina. Ja kaikki siinä ihan selän takana. Hitto sanon mä! Pitääkö tässä miehelle iskostaa päähän samat säännöt kuin lapsille, sängyssä EI syödä sen enempää kuin juodakaan. Ja tietäähän sen, kun jatkuvasti havahtelee niin eipä se uni ota uusiksi heti tullakseen. Voi hitto olisi tehnyt mieli kerätä peitto ja tyyny kainaloon ja painella olkkariin nukkumaan. Minen kestä!

Loppuyö menikin sitten havahdellessa Speden käninöihin. Joku nyt vaivaa, olisiko alas tulossa oleva toinen hammas. Mene ja tiedä. Puoli kuudelta olin aivan sippi ja puhki kun jälleen kerran vääntäydyin vetämään peittoa paremmin pienelle ja tuttia suuhun. Kuudelta olin vielä enemmän sippi. Ja viittä vaille puoli seiska toivoin hartaasti että kellot seisahtuisi. Mutta eihän ne, pelkällä toiveella. Paitsi keittiön kello joka on ollut seisahtuneena jo useamman päivän. Näyttäen jatkuvasti ajaksi puolta päivää. Tai puolta yötä, tulkintakysymys.

Onneksi tämä viikko on vajaa. Ja viikonloppu taas pitkä. Kun ei vaan nyt akka pelitä. Ei jaksaisi nousta aamuisin. Eikä jaksaisi juosta päivisin tuli persiin alla. Eli täällä ei mitään uutta, väsymystä. Ehkä pitäisi kaivaa joku monivitamiinipurkki jostain esiin, josko se vaikka...  Se on nyt moro, menen keittelemään aamupäiväkaffeet.