Jotenkin koko perjantai kului matelemalla. Aamuinen touhutuokio katosi ihmeellisesti puolen päivän jälkeen ja sen touhutuokion aikana suunnittelemani pienimuotoinen leivontatestailukin menetti makunsa täysin. Ei tullut siis testailtua täytekakkusysteemiä kuten vielä aamulla kaupalla käydessäni ajattelin mutta tuli sentään testattua MMF-massan värjäilyä nestemäisillä elintarvikeväreillä. Pastavärit himottaisi, nestemäisellä värjääminen on hanurista sanon mä, vaikka ihan mahdottoman kauniita massoja sainkin aikaan. Keltaista, sinistä ja vaaleanpunaista joista keltaisen ja sinisen taidan kieputella yhteen speden kakkuun torstaina.

Sain sentään jotain muutakin aikaan siinä aamutouhuissani, piipahdin näet pikapikaa pojan 14v kaverin kotona, sen samaisen jonka perheen kanssa poika on reissannut Lapit ja Ahvenanmaat. Kummasti siinä tuli puoli tuntia juoruiltua niitä näitä kaverin äidin kanssa, lähinnä lasten kouluista ja kasvamisista ja omista kesäkuvioista. Vaan kuulkaa, sainpa siinä samalla sellaista palautetta pojasta 14v että hyvä etten poksahtanut ylpeydestä halki kotiin ajellessani.

Kun se poika 14v on vaan niin ihana. Aina tyytyväinen ja iloinen ja kaikki tälle käy. Aivan erityisesti mieltä lämmitti kun äiti totesi kuinka heidän isännästä poika on aivan ykkönen lomareissuille heidän poikansa seuraksi, tämä kun on juuri niin ihmisen mieli kuin vain olla voi. Röyhistänpä siis vielä himpan rintaani tähän väliin, sellainenhan tuo minun isomman sarjan nuorimmainen poikani on...

Vaan suoritanpa hieman nillitystäkin tähän postaukseen. Kävi näet niin että perjantai-iltana, tarkemmin sanottuna viiden kintaalla, teini soitti ja kysyi että miten se nyt menikään viimeksi kun tällä oli virtsarakontulehdus. Että eikö ne sieltä ensiavusta aka päivystyksestä käskeneet hänen jatkossa ainoastaan soittamaan sinne jos ja kun virtsis iskee. Kun hän muistelisi näin. No, irkkuhan nyt on ihan pro näissä penskojen, jopa teini-ikäisten, lääkärijutuissa ja joutui näin ollen toteamaan että niinhän se oli.

Sillä edellisellä kerralla teini näet varasi ajan päivystykseen jonne sitten hiippaili annettuun aikaan. Saadakseen hoitajan silmilleen alle puolen minuutin jo ilmoittautuessaan. Kas kun EI sinne pidä tulla tuhlaamaan lääkärin aikaa kun kyseessä on usein toistuva virtsis. Teinillähän virtsiksiä on ollut viimeisen kolmen vuoden ajan usein. Välissä oli jo virtsiksetön putkikin, kiitos karpalomehun jota tämä joi päivittäin, mutta tänä kesänä kun teini ei ole pahemmin kotosalla aikaansa kuluttanut niin karpalomehun juontikin on ikäänkuin jäänyt vähiin.

Mutta niin. Teini sai siis viimeksi sen hoitsun silmilleen ja hoitsu ilmoitti tuolloin että jatkossa teinin pitää soittaa ja tämä saa reseptin pelkällä soitolla. Ihan järkeenkäypää, jos tarkkoja ollaan. Teini teki siis perjantaina työtä käskettyä ja soitti varmistettuaan asian ensin äidiltä. Ja kas. Eiköhän sieltä tullut lankoja pitkin hoitsu silmille. Että mitä tämä nyt oikein kuvittelee, että tämä muka saisi kuurin SOITTAMALLA!

Teini joutui lääkärin syyniin kello kahdeksan illalla ja irkku totesi teinille että kannattaa kysyä siinä luukulla että onko terkkarissa yhtenevää käytäntöä tässä kohtaa. Kun pirun hankalahan se on tietää että pitääkö lääkäröidä vaiko ei kun yksi hoitsu huutaa hurjana jos tahtoo lääkäröidä ja toinen taas vetää herneen nenään jos ei tahdo lääkäröidä. Yhtä kaikki, lopputulos oli se mikä arvattavissa olikin, tulehdushan se siellä taas ja antibioottikuurin kylkeen määrättiin hiivalääke, kas kun teini on tässä kohtaa kuin äitinsä eli antibiootti on varma tapa hankkia hiivatulehdus.

Nillitysosio hanskattu, siirryn hilpein mielin jakamaan nautintoani lauantaiaamun osalta. Me näet heräilimme speden kanssa puoli kahdeksan kanttiin eikä aikaakaan kun junnu liittyi seuraamme. Merkillistä miten kivaa voikaan olla pelkkä sohvalla perunointi telkkaria tuijotellen ja poikien kanssa höpötellen. Jätin jopa bloggaamisen ja aamulehden lueskelun myöhempään. Onkohan irkusta tulossa vanha?

Aamupäivä meni vilahtaen ohi ja päivällä lähdettiin käymään uimassa läheisellä rannalla. Vesi on edelleen aika hiivatin lämmintä, sanoisin, vaikka en uimassa uimassa ollutkaan. Spede, junnu ja ukko sen sijaan pulikoivat tosissaan, prinsessahan oli serkuillaan. Iltapäivällä ukko ryhtyi rakennuspuuhiin, spede kun on jalkkishullu ja ukko päätti rakentaa pihaan jalkkismaalin. Kesken maalinteon alkoi kuulua jostain kaukaa jylyä ja parinkymmenen minuutin päästä ukkonen ehti kunnolla paikalle.

Olipa komea valoshow! En muista moista nähneeni sitten Viljakkalan vuosieni jolloin yhtenä kesänä myteri pääsi kunnolla päälle. Asuimme näet peruskalliolla, kallio itsessään kohosi korkeuksiin muutaman sadan metrin päässä torpastamme ollen yksi kylän korkeimmista kohdista. Viljakkalaanhan ei ukonilmat yleensä kunnolla pääse, järviympäristö torjuu ne tehokkaasti niin että siellä joutuu lähinnä toivomaan että tulisi nyt, tulisi nyt, mutta sillä yhdellä kertaa myteri oli löytänyt reittinsä kylän ylle ja herttinen että se oli upeaa!

Ja sitä riitti! Koko pitkän yön niin että minä makoilin sängyssä tuijotellen ikkunasta ulos ja kuunnellen jyrinää, ajoittain talo tärähteli salaman iskujen osuessa peruskallioon. Oli se hienoa, ja tämän kertainen ukkonen ei juuri näyttävyydeltään sille hävinnyt. Harmi vain että tällä kertaa ukkonen ei kestänyt kuin juuri ja juuri sen tunnin ja siitäkin vain vartti meni niin että se olisi ollut tosissaan päällä. Niin, olen ukkoshullu, ollut koko pienen ikäni.

Se, mistä se ukkoshulluus on tullut, onkin ikuinen mysteeri, oma äitini kun pelkäsi ukkosta suorastaan hysteerisesti. Ei ollut kerta eikä kaksi kun äiti pakkasi kalleimman omaisuutensa, siis minut, valokuva-albumit ja koiran, autoon ja päräytti ukonilmaa karkuun. Ja minä taas, minä tuuppasin itseni aina kun sain tilaisuuden, ikkunan ääreen tai vielä parempi, ulos katselemaan salamoiden tanssia ja kuuntelemaan sitä julmettua jyrinää jonka ukko ylijumalan kivireki sai taivaankannella aikaan. Samaa harjoitan edelleen, en vain saa millään ikinä tarpeekseni ukonilmoista.

Siinä ukonilmassa oli kyllä yksi hyvin huvittavakin piirre. Yhtäkkiä taivaalta alkoi tippua isoja vesipisaroita, hitaasti kuin hidastetussa elokuvassa ja ukko nikkaroi edelleen speden seuratessa vieressä. Yhtäkkiä taivas aukesi ja vettä alkoi tulla kuin saavista kaataen, nakupelle-spede lähti kirmaamaan ulko-ovelle ja vaikka matkaa ei ollut kuin se viitisentoista metriä ehti poika vettyä kuin olisi suihkussa käynyt. Ja sitä vettä tuli, tuli ja tuli. Puoli tuntia aivan solkenaan. Me vältyimme kuitenkin isommilta ukkosvaurioilta, toisin oli laita mansessa.

Eilisen illan spede oli kertakaikkisen ärsyttävällä päällä. Ensin tämä otti ja kippasi junnun vesilasin pitkin olkkarin pöytää ja lätkytteli käsillään vesilätäkköä pöydän pinnassa niin että puoli olkkaria oli vesipisaroiden valtaamana. Kun huomasin tapahtuneen ja toruin toista ei mennyt aikaakaan kun tämä tuli halaamaan jalkoja ja sanomaan "anna anteetti". Ihana. Tosin se ihanuus oli hetkellistä, ei mennyt montaakaan aikaa kun tämä levitti ketsupit lautaseltaan pitkin olkkarin pöytää. Argh!

Näiden toimintojen väliin mahtui mm suihkuhuoneessa veden suihkuttaminen ovenraosta makkariin, äidin luomiväripaletin osiksi riepominen, prinsessan fashion model-piirustuskirjan sotkeminen ja erinäinen määrä kotiteatterin äänen tappiin vääntelyjä. Ei liene ihme että homma oli ihan yhtä omalaatuista siinä vaiheessa kun tämän piti lähteä yöunilleen. Pelkkä ukon äänenkin kuuleminen sai aikaan "isi"-huuteluja makkarista ja yhdessä vaiheessa olin jo valmis nakkomaan hanskat naulaan ja toteamaan ukolle että ihan sama, mene ja nukuta kun kuitenkaan et osaa olla HILJAA olkkarin puolella vaikka olen sataan kertaan asiasta sanonut.

Liki tunti myöhemmin lapsi vihdoinkin simahti unilleen. Koetettuaan sitä ennen paitsi sitä isi-huudahtelua myös erinäisiä kertoja siirtymiä äidin ja isin sänkyyn, rullaverhoja kelailemaan ja lattialle makoilemaan. Voin kertoa että risoi ajoittain, etenkin kun joka ainoa kerta piti ensin laskea kymmeneen ettei tullut ilmennettyä sitä ketutusta millään tavalla lapselle. Eikä asiaa kovinkaan paljon helpottanut rappusissa edestakaisin kirmaava junnu jolla oli milloin mitäkin päivänpolttavaa asiaa. Höh. Pääasia kuitenkin että tenava otti ja simahti sinne omaan petiinsä ilman että kukaan makoili seurana.

Oman osansa eilisen illan ketutukseen toi paitsi speden touhut tai ukon ärsyttävä "en osallistu tähän kuvioon"-toteamus ja sen ilmentäminen makoilemalla sohvalla, myös naapurin koiruus, se samainen jonka perään katselin alkuviikosta. Kävi näet niin että naapurit lähti hääjuhliin iltapäivällä, ja joko ihan puhtaasti unohduksesta tai vaihtoehtoisesti ajatuksesta jonka mukaan kotiutuvat hyvissä ajoin, koiruus jäi ulos naruun näiden lähdettyä.

Ukkosmyräkkä sai koiran inahtamaan muutamaan kertaan mutta ihmeen rauhallisesti tuo silti homman otti makoillen todennäköisesti saunan terassilla sateen suojassa. Aivan toiset kuviot olikin sitten illalla kun pimeys alkoi ottaa valtaa. Jösses sitä räkötyksen määrää. Itsellä oli vielä sopivasti omituinen päänsärkykohtaus menossa niin arvaahan sen ettei se aidan takaa kuulunut räksytys sitä helpottanut millään tavalla.

Harmi etten huomannut aamupäivällä kun naapurin poika hengaili meidän puolellamme sanoa tälle että pyytää äitiään soittelemaan ja mahdollisesti kiikuttamaan vara-avainta meidän puolellemme niin että voin tarvittaessa lenkittää koiruutta. Sitä avainta olisi näet todella kaivattu illalla, useampaan kertaan kävin ulkorappusilla rähähtämässä naapurin puolelle "**** HILJAA!" Koiruus on kyllä sikäli hyvin fiksu että jokaisen rähähtämisen jälkeen tämä vaikeni kuin muuri aloittaen rätkötyksen uudelleen aina kun läheisellä kävelytiellä liikkui joku.

Lopulta koetin soitellakin naapurin rouvalle mutta eiköhän tällä ole ollut, oletettavasti ainakin, puhelin äänettömällä hääjuhlien ajan. Ihme juttu muuten että siilejä koiruuden ajoittainen räköttäminen ei haitannut yhtään, meillähän käy tällä hetkellä viisi siiliä ruokailemassa. Kolme on ISOJA siilejä, siis todella isoja ja yksi on viime kesän poikasista tuttu rapsu. Se viides onkin sitten tämän kesän poikanen, ihanan pieni ja vielä toistaiseksi joissain määrin vaaleampi kuin muut ruokailijat.

Onneksi vauvasiilikin on kasvanut, ensimmäisen kerran kun tämä tuli ruokakipoille ei tällä ollut kokoa kuin juuri ja juuri miehen nyrkin verran, nyt tämä on jo hyvin parin nyrkin kokoinen. Ruokahalut tällä on tasan tarkkaan kohdallaan sillä vauvasiili käy syömässä heti puoli kasin kanttiin illalla, tulee uudelleen kympin kanttiin ja senkin jälkeen tämä on näkynyt kipoilla vielä puolilta öin. Jonkinlainen järki siileilläkin on ruokailuissa, isot siilit jotka ajavat rapsun aina pois kipoilta antavat vauvan syödä kaikessa rauhassa ja jopa kippailevat ruokia tälle kipoista.

Tänään onkin sitten ohjelmassa kummitytön synttärit iltapäivällä. Muilta osin ohjelmia ei ole suunniteltu paitsi ensi perjantaille ja se se onkin suunnitelma. Se kesäseikkailijan hotellipassi näet on aiheuttanut meille jonkin ihmeellisen tarpeen tutkailla sokoshotellien hinnastoja. Aika järjetöntä mutta jouduimme toteamaan seuraavaa; jos lähdemme mansesteriin kuten suunnittelin alunperin tulee halvin huone maksaamaan reippaasti yli sata ekkeä.

Sen sijaan jos lähdemme Tallinnaan saamme reissun samaan hintaan kahdelta hengeltä eli 57 ekkeä per nokka. Näillä näkymin hyppäämme linja-autoon perjantaina ja huristelemme sen kyydissä Hesaan ja siitä paatilla Tallinnaan, yövymme Viru-hotellissa ja kotiudumme lauantaina illansuussa. Ja kyllä, se linja-autokin sisältyy siihen 57 ekkeen. Hohoo! Ja niin kuin minä jo aiemmin keväällä puhuin ukolle että tahtoisin EHDOTTOMASTI päästä Tallinnan vanhaa kaupunkia tutkailemaan.

Valehtelin muuten, suunnitelmia on toki torstaillekin jolloin spede täyttää sen maagisen 3v kuuluen näin hoitoon muualle kuin kotiin. Jos siis tämän maan mallia on uskominen. Tämä maagisen rajapyykin ylitys taas aiheuttaa sen että alkuviikosta olen menossa viemään hoitopaikkahakemusta kaupungille. Jahka pääsemme kekkereistä ja siitä todennäköisestä laivailustamme ja vanhan kaupungin tutkailusta alankin soitella ympäri kaupunkia kysellen harjoittelupaikkoja.

Unelmahan olisi päästä harjoitteluun lähikoululle ja sitä kautta saada himppanen jalkaa ovenrakoon. Kotiin en näet aio enää jäädä, älkää kysykö miksi, en oikein tiedä itsekään. En vain halua, enkä tiedä miksi en vaikka olenkin sitä mieltä että spedelläkin pitäisi olla oikeus olla kotona lapsuutensa. Itsekkyyttä sanon mä mutta menköön! Johan tässä on kohta kaksikymmentä vuotta mennyt ajatellen vain ja ainoastaan lapsia.

Ajatus harjoittelupaikoista taas saa aikaan sen, että väkisinkin joudun tutkailemaan ja tiedustelemaan myös sitä saanko tehdä niitä harjoittelujaksoja kuinka monta ja millä aikavälillä? Tämäkin kun on täyttä hepreaa. Ja tokihan sitä harjoittelupaikkaakin on lähdettävä jahtaamaan. Eli kyllä tässä ohjelmaa on vaikka muka ei olekaan.

Vaan niin. Ehkäpä otan ja siirryn suosilla tuumailemaan tämän päivän muita kuvioita. Se on moro ja oikein mukavaa pyhää kaikille!