Näistä piti aiemmin jo kertoilla. Olen sikäli ollut aina aika onneton tässä ruokailupuolessa, että saatan yksinkertaisesti olla monta päivää syömättä koska en muista. Se, miksi saatan unohtaa syömisen on jotenkin omituista sillä tottahan ihmiselle tulee nälkä. Minun kohdallani vika on siinä, että silloin kun nälkä tulee ja en heti ehdi, pysty tai saa syötyä, nälkä menee ohi. Se saattaa tulla uudestaan kerran tai kaksi, ja saattaa myös olla tulematta.

No, jos en uusiessakaan syö, oli syy sitten mikä tahansa, niin yleensä se ei sitten enää jonkin ajan kuluttua uusikkaan. Verensokerini taas ei ole koskaan tajunnut, että sillä olisi ilmoitusvelvollisuus syömättömyydestä, ihan vaikka vaan heikotuksen tai huonon olon muodossa. Mutta kun ei niin ei. Niinpä saattaa mennä pari kolmekin päivää niin etten syö. En syö koska en yksinkertaisesti muista. Toisaalta taas jos olen vähänkin huolissani jostain tai surullinen niin ruoka ei yksinkertaisesti maita. Silloin se menee väkisin syömiseksi joka on todella inhottavaa.

Olen aina rakastanut ruokaa. Ja olen aina syönyt aivan päättömän kokoisia annoksia eli suunnilleen raavaan miehen kokoa ne ovat olleet. Mutta tämä vain silloin kun muistan syödä. Tätä nykyä olen pyrkinyt siihen että syön järkevämmän kokoisia annoksia ja kaksi kertaa päivässä lämpimän ruoan ja ainakin kerran jonkin välipalan tyyppisen eli jogurttia ja leipää tai hedelmiä tms. Etenkin nyt kun olen raskaana olen koettanut panostaa kunnolla syömiseen, eli suunnilleen katsonut useampaan kertaan päivän aikana kelloa ja muistellut mitä söin ja koska viimeksi. Näin tosin olen toiminut aiemmissakin raskauksissani mutta en aivan yhtä tiukasti ja lipsahduksia on siis sattunut.

Miksi sitten katson tämän syömisen olevan jotenkin tärkeä asia. Se on ollut oikeastaan koko aikuiselämäni asia johon minun olisi pitänyt aina kiinnittää kunnolla huomiota, ei vähiten siksi että olen onnettoman kokoinen. Kun mieheni kanssa menimme yhteen silloin reilu kahdeksan vuotta sitten, olin 156 pitkä ja painoin 42 kiloa, eli jokainen voi kuvitella montako luuta oli laskettavissa päälle päin. Mies sai minut silloin suostuteltua proteiinijuoma- ja jogurttikuurille eli pari kuukautta meni siinä että joka päivä join yhden proteiinijuoman ja söin 4-6 jogurttia kaiken ruoan lisäksi. Paino nousikin onneksi siihen 47 joka on kokolailla se minun normaalipainoni.

Ilman mitään taistelua kilojen kanssa normaalipainoni on pysynyt, saan syödä juuri niin paljon kuin haluan kakkuja ja suklaata ja kaikkea muutakin lihottavaa normaali ruokailujen lisäksi, mutta heti jos jätän syömättä se näkyy painon putoamisena. Eli tässä on se syy miksi joudun kyttäämään omaa syömistäni. Kuulostaa sikäli hullulta että tämä on kuin käänteinen anoreksia, minulla on pakkomielle syömisestä etten kuihtuisi kun taas anoreksiassa syömistä vältetään. Hullun hommaa.