Eli tavattu junnun ope, käyty lääkärissä ja hammaslääkärissä. Aloitetaan siis aamusta ja junnun opettajan tapaamisesta. Junnuhan on oppinut lukemaan suitsaitsukkelaan, kas kummaa ja laskuhommatkin sujuu mitä nyt kymmenylitys tuottaa ajoittain päänvaivaa. Tämä nyt on aivan asiaan kuuluvaa, totesi opettaja ja hämmästeli sekä kummasteli suunnattomasti junnun lukemisen oppimista. Se kun tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mutta niin. Junnu on hätäinen. Sählää. Touhuaa. Ja leikkii välillä. Ja nämä on nyt ne ongelma-alueet.

Vaihtoehtoina on ensi vuotta ajatellen joko kakkonen pienluokalla, kakkonen normaaliluokassa tai ykkösen kertaus. Ykkösen kertaukseen ei opillisesti ole aihetta mutta sen lapsenomaisuuden vuoksi taas olisi. Toisaalta taas pienluokan kakkonenkin voisi olla se ratkaisu. Yhtä mieltä olimme siitä, että normaaliluokan kakkonen ei käy, junnu kun tarvitsee edelleen paljon aikuisen tukea toimissaan juuri tämän hätäisyyden ja sähläämisen vuoksi. Koulupsykologi kartoittaa siis tilanteen ja sen jälkeen katsomme uudelleen mitä tehdään.

Lääkäri taas totesi, että mitä todennäköisimmin prinsessan risat on kasvaneet takaisin. Kuvia hän ei osannut katsoa, kuvantamismuoto kun oli hänelle outo, mutta sen mitä hän niistä hahmotti näytti hänestäkin nenänielualue ahtaalta ja kuin siellä olisi joku tuke. Että näin. Lähete erikoislääkärille ja maksusitoumus mahdolliseen leikkaukseen. Äidille taas lääkäri totesi että peukalokipu on selvääkin selvemmin jänteessä. Urheiluteippiä ja tulehduskipugeeliä ja eiköhän se siitä suttaannu. Varvas taas, tai oikeammin varpaat jo tässä vaiheessa.

Miten minä en itse tätä tajunnut. Hoksannut. Naisella on valkosormisuus joka nyt sattumalta on naisen kohdalla kohdistunut lähinnä varpaisiin. Taudinkuva ja oireilut ja ihan kaikki osuu kuin yksi yhteen. Minullahan on pennusta asti ollut talvisin varpaat kuin jääkalikat. Nukuin isänkin vieressä pienenä varpaat tämän reisien välissä ihan vain siksi että saisi niihin lämpöä. Talvisin varpaat jäätyy alle sekunnin kun ulos menen, oli jalassa mitkä monot hyvänsä. Sisällä käytän vallan villasukkia ensimmäisistä viileistä syyspäivistä aina vappuun asti. Kesäisin näitä kipuja ei juurikaan ole paitsi jos käyn mökillä uimassa ilman että juoksen järvestä suoraan kuumaan saunaan. Tämä talvi nyt vain on ollut erityisen kylmä eli se on sitten laukaissut kivutkin lähes jatkuviksi. Pirullista.

Sormet on aina jäässä talvella, aivan sama millaiset tai monetko rukkaset käteeni kiskon. Nämä kipukohtaukset ei vain ole iskeneet vielä sormiin eivätkä toivottavasti tule niihin iskemäänkään, isäni äidillä näet tämä samainen vaiva oli sormissa ja muistan varsin hyvin kuinka kipeät tämän sormet oli välillä kun ne oli ensin muuttuneet vitivalkoisiksi ja alkoivat ajan kanssa sinertää, muuttuen sitten kirkuvan punaisiksi ja kuumottaviksi. Samoinhan nuo varpaat tekee. Tänä talvena vain tuo kierto valkoisesta siniseen ja siitä järkyttävään särkyyn on ollut todella nopea ja tapahtunut suunnilleen tunnin parin välein. Ei siis ihme että vasemman jalan varvas on ollut suunnilleen kaiken aikaa kipeä.

Hoitokin on sitten yksinkertainen eli pitää pysytellä lämpimänä. Helppoa kuin heinänteko ihmiselle joka on nytkin kulkenut viimeisen pari kuukautta sisällä päällään villatakki ja villapusero vielä tämän yllä sekä jalassa toppahousut kaiken muun vaatteen lisäksi. Mitähän sitä vielä tähän vaatekertaan lisäisi, kysyn mä vaan. Kokeiluun lähtee nyt lasten aspiriini päivittäin josko se auttaisi, joillekin kun se on ollut se toimiva juttu. Jos se ei auta, ei tämän akan kohdalla muita vaihtoehtoja oikein ole, toinen mahdollinen apu kun on verenpainelääke joka todennäköisesti aiheuttaisi enemmän haittaa kuin hyötyä, kiitos jo ennestään pirun alhaisen verenpaineen.

Vaan oli minulla kuulkaa hauskaa lääkärissä. Etenkin siinä vaiheessa kun lääkäri totesi että se on teillä nuorilla hoikilla naisilla yllättävän yleistä että puhkeaa tuossa ikää kunnolla. Ja minä kun juuri totesin olevani vanha! Kaiken päätteeksi lääkäri totesi vaivan olevan periytyvä eli olen tässä sentään jotain perinyt mummultani, jos tarkkoja ollaan. Ja koska tämä on periytyvä, tajusin samantien että teini lienee sitten se joka perii tämän minulta, tällä kun on ollut varvasosasto aivan samanlainen pienestä asti kuin minulla. Hittolainen, kaikkea sitä pitääkin olla. Keksin itse jo hoitomuodon tähän vaivaan eli josko muuttaisi sitten johonkin jossa ei ole koskaan kylmä. Harmi, että se on helpommin sanottu kuin tehty.

Varpaista päästäänkin sitten näppärästi hammaskalustoon, päivällä oli sitten se hampaanpoisto numero kaksi. Ensi torstaillehan oli varattuna poistoaika numero kolme jonka jälkeen tämä poisto-osasto olisi ollut kuosissa lukuunottamatta sitä todella väärään asentoon puhjennutta viisaudenhammasta siellä nyt poistossa olevien alueella. Vaan kuulkaa, minä olen nyt ihan intopiukeena ja vaikka mitä hammaslääkärin suhteen. Ei voi vain ymmärtää sanon mä!

Eilen kun sinne lekuriin keekoilin naurunapin siivittämänä niin koko homma alkoi sillä, että terkkarin tietokonejärjestelmä oli mennyt nurin. Hammaslääkärillä ei ollut siis sen parempaa tietoa poistettavista hampaista kuin että yksi ylähammas oikeasta poskesta pitäisi nypätä pois. Kuvia hän ei päässyt sihtaamaan, ei sen puoleen myöskään sitä onko akka allerginen jollekin lääkeaineelle. Minä taas olin luullut että poiston alla olisi ollut se samaisen puolen alahammas, se kun aiheutti itselleni enemmän päänvaivaa koska siihen oli lohjennut inhottava kolo johon sapuskat tuppasi herkästi kerääntymään ja jämähtämään jumiin tyyliin "raavi mitäs raavit sillä harjalla, me emme täältä poistu".

Vaan ei hätää, ei paniikkia, ei kuulkaa mitään! Hammaslääkäri kyseli allergiat, höpötteli pelkotiloistani kysellen mites lapsena hammaslääkärissä meni ja vaikka mitä, nappasi kuvat sekä ylä- että alahampaasta samalla kertaa ja kuunteli ymmärtäväisenä huoleni siitä hampaan numero kolme poistosta joka osui juuri sopivasti pari päivää ennen niitä valmistujaisia joihin minun pitäisi touhuta kaikki ja olla muutenkin toimessa ja vauhdissa ja vireessä ja vaikka mitä. Kysäisi sitten että antaisinko samantien poistaa sekä sen ylä- että alahampaan. Olisi ainakin todennäköisesti parantunut siihen mennessä eikä ainakaan olisi sitä Murphyn lain mukaista riskiä joka takuuvarmasti saisi sen viimeisen poiston olemaan sen pahimman joka ei sitten menekään alkuunkaan niin hyvin kuin se eka meni.

Jei, tottahan tuo passasi ja samalla kysäisin siitä viisuristakin että kuinkahan paljon tuo tulee vielä tuottamaan ongelmia poiston suhteen, se kun on tosiaan puhjennut poskeen sojottamaan. No, katsellaan sitä sitten ajan kanssa, se kun ei ainakaan näyttänyt mitenkään ärtyneeltä tai siltä, että tarvitsisi erityishuomioa juuri tuolloin. Puudutukset, ja kovat olikin eli viisi piikkiä siinä livahti iloisesti akan suuhun ja hommiin. Eipä aikaakaan kun ylähammas oli poistettu ja hetken päästä hammaslääkäri totesi että hänellä olisi vielä tällainen positiivinen lisäyllätys eli viisurikin oli saanut kyytiä.

Alahampaan poisto kävi yhtä sukkelaan kuin ylähampaan ja hitsiläinen, hetken kuluttua oltiinkin jo tikkejä ompelemassa. Ehdottomasti kymppiplussan suoritus hammaslääkäriltä, tämä kun poisti lisäksi kaiken tulehtuneen möhnän pois ja totesi että viikko sitten poistetun hampaan kohta on parantunut loistavasti. Hitsiläinen! Kyllä teki mieli huutaa hurraata siinä kun hammaslääkäristä kotia kohti lähdin. Vielä enemmän teki mieli huutaa hurraata kotona kun puudutusaineen vaikutus katosi, kyllä sen nyt tuntee että suussa on tapahtumaa ollut mutta särkyjä ei todellakaan ole.

Yksi asia tässä jutussa tosin itseä ketuttaa. Poistetuista kaksi oli juurihoidettuja hampaita. Olenko minä siis ihan turhaan ollut juurihoidoissa jotka muuten osaltaan on lisänneet hammaslääkärikammoani? Tosi hienoa. Tästä eteenpäin minulle ei tulla tekemään enää ikinä yhtäkään juurihoitoa, se on vissi juttu se. Piruako sellaiseen aikaa tuhlaa jos tulos on kuitenkin hampaanpoisto jossain vaiheessa. Ennemmin saa sitten kertaheitolla ottaa ritolat moiset hampaat, niin se on.

Nyt odottelen sitten aikaa hammaslääkäriin normaalihoitoihin sitten joskus. Ja menenkin vielä varsin mielelläni, jopa niin mielelläni että voi olla etten niitä naurunappeja enää.. tai sitten ehkä tarvitsen mutta sen näkee sitten. Hammaslääkäriäkin saa kuulemma toivoa, ja minä aion kyllä toivoa juuri tätä lääkäriä itselleni. Pelkopotilaalle, tai ainakin minulle, on tärkeintä se, että tuntee hammaslääkärin luotettavaksi ja mukavaksi ja jollain tavalla no, tutuksi? Sellaiseksi jolle ei tarvitse vakuutella että nyt pelottaa, vaan joka sanoo suoraan että tiedän ja nyt lykätään niin paljon puudutusta ettei mikään tunnu. Joka osaa toimia rauhallisesti vaikka kuinka vauhdilla niitä toimenpiteitä tekeekin.

Kuten huomaatte, täällä joku leijuu taas positiivisuuden pilvellä. Taidan rymäyttää itseni alas sieltä ja siirtyä herättelemään koululaisia. Se on moro ja viettäkää mukava perjantai!