Ja karkea sellainen! Siis se virhearvio. Enpä sitten siinä oma open kanssa reittiä suunnitellessa huomannut että tokihan painavan pyörätuolin kanssa kulkeminen pehmeähköllä sorapintaisella reitillä on himppasen raskaampaa kuin tasaisella asfalttipinnalla. Olisittepa nähneet miltä naisihminen näytti tuupatessaan kuormaa jyrkähkön puoleiseen ylämäkeen! Maitohapoille meni tämä! Eipä silti, alamäkeen mentäessä saikin sitten porata kengän kannat maahan ja silti, että se kävi kuntoilusta pidätellä pyörätuolia kuljetettavineen aisoissa. Huh huh!

Voinkin nyt todeta että jatkossa tulen tasan varmasti katsomaan että jokainen avustettavan ja tämän pyörätuolin kanssa käytetty reitti on asfalttipintainen. Takuuvarmasti. Asfalttipintaisella reitillä ylämäetkin taittuu suht mukavasti vaikka toki niihin saa hieman lisätä tehoja mutta se on pientä se verrattuna sorapintaan. Toteanpa vielä senkin että pyörätuoli tökkää kiinni yllättäviin kohtiin, jopa sellaisiin joissa on luiskat. Hmmm... Luiskia touhuaville, älkää jättäkö luiskan alkupäähän eturenkaan mentävää koloa, ainakaan syvää, kiitos!

Jos otsikko vaikuttaa jotenkin hämäävältä johtuu se vain ja ainoastaan siitä että hämäävä se oli kevätretkemme ilmakin. Mennessä ei juuri sillä hetkellä satanut vaikka viileä ilma olikin mutta annapa olla kun poistuimme näytelmää katsomasta. Satoi. Vihmoi. Satoi vähän kovemmin. Satoi vähän kevyemmin. Satoi lisää. Tuuli. Satoi oikein kunnolla. Vihmoi. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Silti me hengasimme jonkin aikaa leikkipuistossa ja söimme eväät katoksen alla ulkoilmassa.

Niin ja silti me menimme jäätelölle puistoreissun jälkeen. Kyllä! Hieman siinä oli ehkä itsellä viileä katsella märkäpäisiä tenavia jotka nakertelivat jäätelöitään elämänsä innolla. Onneksi palasimme koululle puolisen tuntia alkuperäistä ajatusta aiemmin. Ja onneksi paluu tapahtui linja-autolla, siinä sateessa kun kävely ei ollut mitään maailman mieltäylentävintä puuhaa.

Loppupäivä työmaalla menikin sitten kiitolaukkaa. Omassa luokassa tunti vapaata ohjelmaa mm hirsipuuta ja viimeiseksi tunniksi hilpasin naapuriluokkaan käsitöissä avittamaan. Kertakaikkisen kiva ja mukava päivä vaikka hieman vilpoiset tunnelmat olikin. Vartin yli kaksi keräsin kapineeni ja suikkasin ovista ulos, ukko oli onneksi noutamassa minua töistä. Nappasimme speden tarhalta matkaan ja hoplaa, kotiin syömään!

Parin tunnin kotona oleilun jälkeen kiitolaukkasimmekin speden tarhalle kevätriehaan. Aurinkokin paistoi jo täydeltä terältä ja oli ihan kivan lämmin, tarhan säätilaus osui siis paljon paremmin kohdalleen kuin meidän luokkamme oli osunut. Jostain kumman syystä minua kyllä väsytti aika hyvin siellä kevättapahtumassa. Suunnilleen yhtä paljon kuin kotonakin oli väsyttänyt. Sitkeästi silti hengasimme paikalla liki tunnin vaikka tapahtuma itsessään olikin hieman tylsähkö.

Kotona olinkin sitten saada slaagin, kännykkäni näet oli sekoillut itsekseen ja hups vaan, kaikki kuvat ja ladatut äänet oli kadonneet kuin kaivoon. Mitvit?! Aikani väänsin ja käänsin ja olin jo varma että olin vahingossa siirtänyt kaikki tiedostot läppärille kuvien siirron yhteydessä, paniikkihan siinä oli jo iskemässä päälle. Kaikista eniten olin panikoida siinä kohtaa kun puhelin ilmoitti ettei muistia riittänyt karttatoimintojen käyttöön...

Mitä helkettiä?! Muisti ei riitä. Järkyttävää! Miksi kukaan ei muuten ole kertonut että muistikortti puhelimen uumenissa saattaa olla väärässä asennossa? Miksi? Miksi sitä ei voi lukea puhelimen käyttöohjeissa? Nih! Kummasti se puhelin näet heräsi elämään siinä kohtaa kun hoksasin poistaa muistikortin ja laitella sen uudelleen paikoilleen. Vaan kyllä ketutti ja paljon! Etenkin kun ehdin jo suunnilleen hyppiä tasajalkaakin siinä puhelimen kanssa pelehtiessäni. Argh!

Puhelinkatastrofista selvittyäni olinkin kokolailla valmista kauraa nukkumaan. Yllättäen ysiltä kotiutuvaksi lupautunut poika 16v antoikin odottaa itseään aina puoli kymmeneen asti ja minähän en voinut sänkyyn lähteä ennen kuin tämä oli kotona. No, sainpa sitkiteltyä Housen ajan hereillä ja sen jälkeen simahdinkin alle sekunnin suunnilleen.

Tänään onkin sitten vähemmän kiva päivä. Lievää stressiä pukkaa, sano. Töistä painelen suoraan speden kanssa poliisilaitokselle ja kukkakauppaan, sitten vauhdilla kotiin vaatteita pelmaamaan, jotain ruoantynkääkin pitäisi ehtiä siinä laitella. Kolmelta alkaa sitten siunaustilaisuus naapurikaupungissa ja sen perään on muistotilaisuus. Josko sitä iltakuuden kanttiin pääsisi oikeasti istumaan ja rentoutumaan?

Ohjelmalistassa olisi toki myös ruokakauppaa, junnun rillejen väännätystä specsaversilla (taas!) ja synttärilahjan hommaamista. Näistä toiminnoista rillit taitaa jäädä väliin, en näet ole keksinyt parhaalla tahdollanikaan missä välissä siihen touhuun repeäisin. Speden tarhapaikan varmistusilmoituskin pitäisi kiikuttaa lähitarhaan, siihen hommaan voi toki nakittaa jonkun muunkin tai siirtää sen ensi viikon alkuun mutta toisaalta, jos sen saisi jollain ilveellä sovitettua vielä tähän katastrofaaliseen menoon?

Ja nyt. Luulenpa että siirryn suosilla touhuamaan pikkuriikkisen kotihommia, niitä äänettömiä, tämä aamu kun ei ole todellakaan ensteks paras. Se on moro ja viettäkää kivakivaperjantai, minä tuskin kykenen samaan.