Jotenkin tämä viikko on mennyt syvissä mietteissä. Rauhallisesti, ajatellen, miettien. Ystävän poismeno on herättänyt monia tunteita. Paljon ikävää. Ikävä puolestaan on herättänyt ajatuksia. Mietteitä. Olen varmasti ajatellut asioita syvemmin ja enemmän kuin aikoihin.

Minussa on herännyt valtava ikävä. Kaipuu. En ole ikävöinyt äitiäni, en sen puoleen isäänikään vaan koiruutta. Ikävöinyt niin kovasti, että olen toivonut voivani kääntää aikaa taaksepäin tai muuttaa tapahtumien kulkua. Ja samalla olen miettinyt mitä se kertoo minusta ihmisenä. Että ikävöin koiruutta, en vanhempiani tai muita läheisiäni jotka ovat poistuneet.

Koska kaikki asiat pitää pystyä analysoimaan, naisten yleisin pahe luulisin, olen koettanut saada selvyyden siihen miksi näin on. Ainoa selitys minkä olen keksinyt on se, että koiruus oli ainoa täysin vaateeton, täysin luotettava ja täysin ennakoitava. Ainoa, jonka kanssa ei tarvinnut koskaan pelätä että tämän rakkaus vähenisi tai loppuisi jos et toimi kuten toinen tahtoo. Ainoa, joka oli varmasti siinä ja rakasti.

Tämä ikävä on niin voimakas, että voin tuntea koiruuden käsissäni. Laitan vain silmät kiinni ja muistelen ja siinä tuo on, käsien alla, yhtä voimakkaana ja lämpöisenä kuin aina. Olenkohan tulossa hulluksi? Minä kaipaan sitä koiruuden katsessa, ääniä joita tämän liikkuminen sai aikaan, jopa niitä helketin karvoja joita tämä jätti jälkeensä pitkin taloa. Ja niin, nyt se koirakaipuu on herännyt kunnolla. Voisin ottaa samantien uuden koiruuden meille, vaikka se ei koskaan korvaisi Inaa. Ei olisi Ina.

Koska kaikki tuntuu toimivan kausiluontoisesti, oli sitten kyseessä menetykset tai voitot, eilinen toi tullessaan uuden suru-uutisen. Inan rotutoveri ja entinen leikkikaveri oli kuollut perjantaina. Isäntä oli tullut kaupoilta kotiin ja todennut puolitoista tuntia aiemmin virkeänä häntäänsä heiluttaneen kaverin nukkuneen pois. Kova paikka ihan varmasti miehelle, jonka ainoa elämänkumppani kyseinen koiruus oli ollut jo pidempään.

Jotenkin minä suren sitäkin, sitä yksinäisyyden tunnetta mikä varmasti kohtasi tuon koiruuden isännän. Ja nyt kun niin kovin herkästi suren kaikkea, myös kyseenalaistan omat ajatukseni. Kyseenalaistan voimaakkaasti sen, että kaipaan sitä koiruuttani. Että suren muiden menetyksiä. Että mietin turhia ja tyhmiä. Eikö ystävän poismeno ja tämän läheisten surun ajattelun pitäisi riittää tällä hetkellä.

Eikö se ole toisaalta kohtuutonta, typerää ja ajattelematonta, että tällaisessa tilanteessa kun toiset ovat menettäneet isän, aviomiehen ja pojan, minä ajattelen koiraa. Hei, se oli ihan oikeasti vain koira. Ei ihminen. Miten minä voin ikävöidä VAIN koiraa, enkä esimerkiksi omaa äitiäni, joka sentään oli ihminen kuten tämä meidän ystävämmekin.

Kummallisia ovat ajatusten ladut toisinaan.