Silloin kun Ina tuli meille, tämä oli kissan kokoinen. Sellainen pieni onneton valtavilla tassuilla varustettu vilkas, utelias ja luottavainen vauva. Asuimme vanhassa rintamamiestalossa jossa pystyi alakertaa kiertämään ympäri- ja sehän olikin yksi Inan lempitouhuista. Jarrut vaan tuppasi usein mutkissa pettämään, ohjauksesta puhumattakaan ja kuinkas siinä sitten kävikään, komealla sivuluisulla matka pysähtyi milloin keittiön kaappien oviin, milloin olohuoneen kirjahyllyyn.

Inan lempipaikka oli pentuaikoina babysitteri. Yllätys. Poika kohta 11v oli sitteri-iän ohittanut, olihan tämä kuukauden yli vuoden Inan tullessa ja niin kauan kun Ina mahtui sitteriin, tämä siinä myös makaili. Reporankana, tassut sojottaen sitterin ulkopuolella, vähääkään välittämättä siitä että lapset, silloin siis 1, 3 ja 5v, keinuttivat tätä sitterissä kuin vauvaa konsanaan. Ina nautti joka hetkestä jonka sai lasten jakamattoman huomion. Mamman syli oli toinen paikka jossa oli hauska makoilla, mutta aika nopeasti alkoi tila sylissä käymään vähiin.

Joulun aikoihin Ina olikin sitten jo saksanpaimenkoiran korkuinen. Ihan kakara silti, tottakai, mitä muuta voi 5-kuukautiselta koiralta odottaa. Joulupöytään unohtunut kinkku löytyi onnellisen koiran seurasta pöydän alta. Yllättävän vähillä eroahdistuksilla Inan kanssa selvittiin, liekö siihen vaikuttanut aikuinen narttukoira, joka meillä oli noihin aikoihin. Muutaman mojovan yllätyksen Ina järjesti seuraavana kesänä, eli juuri 1-vuotissynttäreidensä alla. Vaikka ne nykyään jo naurattaa, silloin ei kyllä juurikaan hymyilyttänyt.

Ensimmäisellä kerralla tulin kotiin ja merkillinen hiljaisuus oli laskeutunut koko taloon. Syy selvisi samalla hetkellä kun pääsin olohuoneen ovensuuhun, lattiaa koristi kerros vaahtomuovia, kirjojen sivuja, kukkamultaa ja kasvien paloja. Koiruus oli pistellyt atomeiksi sohvan lisäksi kaikki huonekasvit joihin oli ylettänyt ja lisäksi vielä kirjat hyllystä. Voi sitä siivoa, niitä toruja ja sitä häpeän määrää mitä koki sekä Ina että vanhempi koira, joka tunsi luultavasti itsensä osasyylliseksi kun ei ollut toisen touhuja saanut loppumaan.

Seuraava yllätys oli muilta osin samansuuntainen, kirjat tosin puuttui mutta käytettynä tuhotun tilalle saatu sohva oli kokenut edeltäjänsä kohtalon, samoin kuin kasvit joita olin uudelleen siirrellyt edellisten tuhouduttua. Huumori, muista huumori, takoi päässä vaikka todellakaan ei naurattanut. Kummallakaan kerralla en silti Inaa mätkinyt, lätkinyt tai heitellyt, enpä tainnut edes ääntä korottaa vaan lähinnä puhe taisi kuulostaa koiran korvissa pettyneen ja kyllästyneen tyypin jorinalta johon liittyi ajoittaiset hyit ja häpeät. Kummallakin kerralla valitettavasti exä paiskoi koiran seinille, tottahan tuo oli jo aikuisen kokoinen, mutta ei alle vuoden ikäinen ole aikuinen vaikka kuinka iso olisikin.

Ehkä se oli sitten Inankin onni, että muutama kuukausi näiden tuhojen jälkeen me laitoimme miehen kanssa kengänkannat yhteen ja minulle jäi lapsien lisäksi koiruudet. Kummasti se Inakin unohti miten pahoja tehdään, tottahan tuo joskus ryöväsi pöydästä lasten eväät mikäli keittiö sopivasti tyhjeni, koskaan Ina ei silti ottanut lasten kädestä ruokaa saati pöydästä silloin jos joku sattui paikalla olemaan. Pahimmat pahuudet Inan aikuisiässä taisi olla mökin paskaprunnissa piehtarointi ja jatkuva himo kuopsutella marjapuskien juurakot auki.

Niin, ja tottahan koiran luontainen vaisto kehotti levittämään roskapussin pitkin poikin mikäli satuit sen unohtumaan ulottuville. Kaiken kaikkiaan siis helppo koiruus. Lasten kanssa ainoa mitä joutui varomaan oli Inan häntä, se kun sijaitsi taaperoikäisille mukavalla naamaan iskemiskorkeudella. Tönäisyjä tai tallomisia ei koskaan tarvinnut pelätä, Inalla oli kummallinen luontainen vaisto varoa pieniä liikkuessaan. Eikä koskaan tarvinnut pelätä tämän hermostuvan lapsille, ei vaikka Ina olikin jokaiselle lapsista tietyssä iässä hevosen korvike.

Nyt kun Inaa ei enää ole, olen tajunnut sen, minkä varmasti monet koiranomistajat tajuavat luopumisen jälkeen. Mistään, koskaan en löydä uutta Inaa, en samanlaista persoonaa ja luonnetta. Uusi doggi ei onneksi tule muutenkaan kysymykseen, mutta ei se taitaisi olla vaihtoehto juuri siksikään, että aina vertailisin uutta tulokasta Inaan, olisin pettynyt jos tämä ei olisi Inan veroinen ja asioissa joissa käyttäytyisi jollain tavalla paremmin, saattaisin tuntea sen taas epäreiluna Inaa kohtaan.

Lisäilen jossain vaiheessa jos muistan, Inan pentuaikaisia kuvia tänne, niitäkin on muutama olemassa. Siihen asti kuvien virkaa saa toimittaa seuraava otos, joka on otettu viime kesänä Inan mökkikoivun juurelta. Samaisen koivun juurelle vien Inan tuhkat kunhan ne saan krematoriosta.


628517.jpg