Joka kerta, kun elämässä tapahtuu jotain joka pysäyttää, minä jään miettimään elämän tarkoitusta. Tapahtumien tarkoitusta. Menetysten ja saavutusten tarkoitusta. Sitä, että onko niillä edes tarkoitusta. Vai tapahtuuko kaikki vain sattumalta, ilman sen kummempaa suunnitelmaa jostain korkeammalta.

Sikäli olen hyvin lapsekas, edelleen, että tahdon uskoa näin olevan. Ettei mikään mitä maailmassa tapahtuu, tapahdu ilman syytä, ilman suunnitelmaa, ilman että siitä kasvaa ajan kanssa jotain kaunista. Tahdon pitää kynsin ja hampain kiinni uskostani, jopa silloin kun se on äärettömän vaikeaa. Jopa silloin, kun tuntuu, että tapahtuma ei voi koskaan koitua miksikään hyväksi kenellekään.

Lapsena minä uskoin Jumalan laittavan jopa sanat suuhuni. Äidiltä saatu tukkapölly kiroilun jälkeen oli minusta kovin epäreilu, miksi minua siitä rangaistiin kun Jumala laittoi suuhuni rumia sanoja. Miksi Jumala antoi minun käyttää niitä rumia sanoja. Miksi hän teki niin, vaikka varmasti tiesi kuinka minä saan sen päälle tukkapöllyä.

Minun silmissäni Jumala oli vanha harmaahapsinen ja -partainen mies, jolla oli aina silmissä lempeä katse. Vielä tänäkin päivänä minä näen Jumalan sellaisena. Enää en tosin syytä häntä omista puheistani tai valinnoistani, mutta edelleen uskon, ettei mikään tapahdu ilman hänen sallimustaan. Että hän on edelleen se, joka määrittää mitä kukakin elämässään joutuu kohtaamaan.

Minä en voi uskoa siihen, että löysin äitini sattumalta kuolleena. Että sillä ei olisi ollut joku tarkoitus. En voi uskoa siihen, että olen nuorena kokenut paljon pahaa ilman, että niilläkin olisi ollut tarkoituksensa. Että olen ollut ilman asuntoa ilman että silläkin olisi joku tarkoitus. Kaikilla niillä tapahtumilla on ollut tarkoituksensa ja jokainen niistä on ajan myötä osoittautunut tarkoitukselliseksi vaikka tapahtumahetkellä ja vielä kauan sen jälkeen en sitä tarkoitusta nähnytkään.

Silti tuntuu äärimmäisen vaikealta hahmottaa ystävän poismenon tarkoitusta. Uskoa siihen, että ajan kanssa siitä ihan oikeasti koituu jotain hyvääkin hänen läheisilleen. Voiko ikuisesta ikävästä kasvaa jotain hyvää? Eikö hänen elämästään olisi kuitenkin koitunut enemmän hyvää heille? Tapahtuma on vielä aivan liian lähellä, tällä hetkellä en pysty kuin tuntemaan Jumalan olleen epäoikeudenmukainen.

Ilkeä, ajattelematon ja jopa tuntemaan kiukkua tätä kohtaan. Näinkö Sinä toimit, vaikka hyvin tiedät mitä toimillasi rikot. Vaikka hyvin tiedät, kuinka paljon surua ja kipua aiheutat. Vaikka hyvin tiedät, että särjit monta unelmaa. Ja eniten minä ajattelen sitä pientä lasta, joka ei koskaan tule muistamaan isäänsä. Isää, joka varmasti oli omissa haaveissaan nähnyt, kuinka opettaa lapsen ajamaan polkupyörällä. Lukee tälle iltasadun, käy tämän kanssa uimassa. Katselee kuinka lapsi kasvaa ja varttuu ja oppii uusia asioita.

En minä voi nähdä tässä mitään tarkoitusta, en mitään hyvää, en ainakaan vielä. Lupaukset on ehkä tehty särjettäviksi, mutta ei unelmat.