Toinen kuuluu sarjaan posis, toinen negis. Kummastakohan aloittaisi. No jos vaikka negiksestä, se kun on aina se vähemmän hyvää mieltä tuottava itsellekin.

Mistä tietää lenssun olevan iskemässä Spedelle. Sen tietää siitä, että normaalisti niin helposti nukkumaan laiteltava heppu päättää harjoittaa illalla keuhkojen avausta sängyssä. Tyyliin iso itku. Pienempi itku. Karjunta. Valtava itku. Joka sitten vähitellen vaimenee lähinnä kätinäksi jonka jälkeen uni vie mennessään. Välillä olen miettinyt, että olenko kovinkin kylmäkiskoinen äiti kun en poikaa suostu silti nukuttamaan. Itkeköön, laitan iltapala-astiat koneeseen, käyn asettamassa uudelleen mukavaan asentoon, joka tosin ei ole spedestä alkuunkaan mukava, tarjoan tutin ja nunnun ja poistun.

Yleensä ensimmäisen harjoituksen jälkeen vuorossa on pienempi itku. Joka on kuitenkin hämy, sillä yhtäkkiä pienempi itku muokkautuu karjunnaksi tyyliin maailmanloppu. Siinähän loppuu, lääkitsen junnun loppuun, heittelen speden lelut koppaan ja käyn vasta sitten asettelemassa pojan uudelleen makuulleen. Tutti, nunnu, posken silitys ja rauhoittava katse ja pois. Vuorossa on valtava itku. Tyyliin mitvit toi äiti tekee, ei se jäänytkään silittelemään, ei paijaamaan, ei edes makoilemaan omaan petiinsä.

Valtavaan itkuun sisältyy myös erinäinen määrä pään muksautuksia pinnasängyn laitoihin, kiukkua, tutin tipauttelua lattialle ja muita harjoituksia. Siinähän muksii, tuo ei sattunut kunnolla, siinähän kiukkuaa, kyllä se asettuu, teen loppuun tämän keittiön loppuraivauksen ja eteisen siistimisen, saatanpa vielä latailla kahvinkeittimen aamuksi ja katsella ettei joka paikassa loju likaisia vaatteita prinsessan ja junnun jäljiltä. Vasta tutin tiputuksen jälkeen alan valmistautumaan makkaria kohti.

Makuulle, tutti, nunnu ilman mitään ylimääräisiä silittelyjä tai paijailuja, vain harvinaisen tylsällä äänellä todettu koetapas nyt nukkua jo. Pettynyttä itkua, näinkö sinä minut tänne jätät. Kylmästi ja tylysti etkä jääkään siihen. Pikkuhiljaa itku vaimenee, kuuluu lähinnä toivottoman kuuloisia nyyhkäisyjä jotka muuttuvat unen tuloa ennakoiviksi äkinöiksi, tutin lussautuksi ja vastaaviksi siinä vaiheessa kun viimeinkin ehdin istumaan koneelle. Näppiksen ääni on yleensä SE rauhoittava ääni.

Koko tähän toimitukseen menee lenssua edeltävänä iltana hyvinkin likemmäs tunti. Lenssuiltoina se vie enää puolisen tuntia, sitä mukaa kun tauti alkaa taittumaan toimitusaikakin lyhenee. Tänään meni enää parikymmentä minuuttia, tauti alkaa olla siis keskivaiheilla. Normaalistihan kaveri vain viedään sänkyyn ja kappas, kymmenen minuutin kuluttua kun kurkkaa ovesta, sängyssä köllöttää sikiunessa oleva pikkumies. Ja niin, meillä ei ole hiljaista koskaan illalla. Ainoa hiljentävä tekijä on se, että häädän koko muun tenavalauman siksi aikaa yläkertaan katsomaan simpsoneita. Itse toimin ja touhuan normaalisti, en toki kattilankansia paukuta tai rymistele, mutta normaalia ääntä pidän.

Lenssukausien ikävä puoli on se, että parina ekana lenssuyönä nukkuminen on vaikeaa. Tutti ja nuha ei sovi yhteen, ei niin millään, yleensä äiti saa keikkua muutaman kerran yössä tarjoamassa silti sitä tuttia, mutta onneksi se on yleensä alkuyöstä. On suorastaan omituista ja harvinaista mikäli kahden jälkeen joutuu nousemaan. Ihana spede!

Tässä siis osio negis, joka kirjattuna tuokin mieleen, että hitto, meillähän harjoitetaan selvästi jonkinlaista unikoulua lenssuaikoina. Kappas. Vaan sitten se posis, josta piti jo aamulla tulla kertomaan mutta en sitten vain ehtinyt. Onko kukaan törmännyt samanlaiseen luonnontapahtumaan?

Meillä on pihassa, okei, ukon mielestä ja ehkä ohikulkijoidenkin, aivan liian iso ja vanha syreeni. Varmasti ainakin parikymmentä vuotta vanha, mutta saattaa tuo toki olla sen viisikymmentäkin. Leveyttä sillä on hyvinkin viitisen metriä joka suuntaan ja kyllä, karsintaa kaipaisi, sen verran paljon joukkoon mahtuu kuivuneita oksia. Mutta kun. Se on pikkulintujen suuressa suosiossa. Varpusia, talitiaisia, mitä lie muita tipuja siinä hyppii alvariinsa. Taitaapa siinä pesiäkin joku uskalias varpunen joka on päättänyt asettua pesäksi muualle kuin orapihlaja-aidan uumeniin.

Minä en sitä ole antanut kaataa, niin kuin en sen takana olevaa vanhaa omenapuutakaan joka sekin kaipaisi toki hoitotoimenpiteitä. Mutta kun, sama juttu. Lisäksi linnut tuntevat selvästi olonsa turvalliseksi kun pensas ja puu on kasvaneet jo kiinni toisiinsa ja koko alue on nurmikonleikkuuta ja lintulaudan siementen lisäilyä lukuunottamatta ihmisvapaa. Itse saan lisätä siemenetkin jo niin, ettei tipit talvella säiky, siirtyvät toki parin oksan päähän mutta ei niillä sen kauemmaksi kiirettä ole.

Tänään aamulla syreeni oli täynnä talitiaisia. Siis todellakin täynnä! Niin täynnä että oksat heilui kun linnut poukkivat oksalta toiselle. Jotain ne sieltä söivätkin, syreenin siemeniäkö? Koko tämän kymmenen vuoden aikana minkä tässä olemme asuneet, en ole vastaavaan törmännyt. Seisoin ihan vaiti paikoillani katselemassa tipujen touhuja aamulla, koetin vetää ovenkin niin hiljaa kiinni perässäni kuin mahdollista. Mikähän juttu tuo oli? Varmasti joku luonnonmerkki, mutta mistä?

Mielenkiintoista. Itselle tuli oikein hyvä mieli, kummallisista asioista sekin tulee. Ja nyt, spede on hiljentynyt täysin eli tämä akka siirtyy laittelemaan junnua ja prinsessaa nukkumaan. Hyvää loppuiltaa kaikille!