Harvoin sairaalareissut sujuu kuin tuosta vaan, mutta nyt näitä onnistuneita reissuja on osunut peräkkäin jo kaksi ja kumpainenkin vieläpä tämän vuoden puolella. Hallelujaa sanon mä! Parkkipaikan kanssa luovutin ihan suosilla samantien eli kiepautin kerran silmäpolirakennuksen pihan läpi todetakseni että jahas jahas, täynnähän se ja kurvailin suosilla riviparkkiin jossa on aina tilaa vaikka muille jakaa. Sanotaan mitä sanotaan, niin minun näkemykseni TAYSin parkkisysteemeistä on positiivinen.

Ymmärrän toki että kaikki ei välttämättä halua jättää autoa muutaman sadan metrin päähän ovesta mistä aikoo sairaalan toimitiloihin astua sisään, mutta niin, mahtaako riviparkista olla oikein mihinkään keskussairaalan toimitilaan kuitenkaan niin pitkä matka kuin äkkiä ajatellen tuntuu? Mene ja tiedä, silmäpolille siitä nyt ei ainakaan ole kuin maksimissaan ehkä parisataa metriä joka ei ole matka eikä mikään. Paitsi silloin kun Spede on mukana ja riiviötuulella. Jota tämä siis ei ollut tänään.

Vartti ennen yhtätoista istahdimme odotustilaan ja kas, en ehtinyt edes aamulehteä selata kokonaan läpi kun hoitaja jo tuli pyytämään silmien näöntarkkuuden tsekkaukseen ja kun hoitaja oli hommansa hoitanut ehdimme istua ehkä kolmeksi minuutiksi odotustilaan kun lääkäri jo oli vuorostaan huutelemassa poikaa tutkittavaksi. Kun se toimii niin se todella toimii, ei tähän oikein muutakaan voi sanoa. Kaiken huipuksi kurvasimme TAYSin riviparkista pois vartti yhdentoista jälkeen eli reissu jonka olin olettanut jälleen kerran nielevän hyvinkin sen vähintään pari kolme tuntia mennen tullen, nielikin kaiken kaikkiaan puolisentoista tuntia matkoineen päivineen.

Käynti itsessään oli erittäin onnistunut. Vasemman silmän näkö on lopettanut heikkenemisen ja asettunut nyt 0.5 tasolle oikean silmän näöntarkkuuden ollessa 1.0 eli hyvä. Peittohoito, jota on viimeisen puolen vuoden ajan käytetty todella nihkeästi eli käytännössä ei yhtään, kiellettiin nyt pysyvästi. Kas kun lääkäri tahtoo kontrolloida pojan näön vielä kerran puolen vuoden kuluttua varmistaakseen että nyt saatu tulos on pysyvä jolloin peittohoito sen enempää kuin oikeastaan mikään muukaan ei sitä näöntarkkuutta tule enää parantamaan paitsi sen mitä normaalikasvu toivottavasti parantaa. Tosin lääkäri totesi sen mitä itsekin olen mielessäni epäillyt eli junnun näkö ei tule koskaan olemaan toisessa silmässä hyvä vaan todennäköisesti sen noin puolet paremman silmän näöstä eli silmälasihemmo on hänkin näin ollen.

Junnun vasen silmähän karsastaa suht voimakkaasti sisäänpäin, uutena tutkimusmuotona katselin kuinka lääkäri laittoi pojalle päähän lasit joista tämän "silmäkuva" siirtyi tietokoneen näytölle ja alapuolelle piirtyi kuvio siitä miten junnun silmät kohdistuvat. Karsastava silmä ei osunut edes sen ison lätkän sisälle mihin sen olisi pitänyt ilmeisesti osua joten kyseisellä kapineella ei pystynyt mittaamaan hajataittoisuusastetta tai mikä se luku nyt sitten onkaan nimeltään. Silmälasithan korjaa silmän asentoa suhteellisen hyvin mutta kyllä se silmä niidenkin kanssa tuppaa aika taajaan kääntymään sisäsuuntaan ja reippaasti.

Ilmeisesti tästä voimakkuudesta johtuen lääkäri totesi että he eivät markkinoi vanhemmille korjaavia leikkauksia koska niissä on aina riskinsä ja lisäongelma on se, että on täysin mahdollista että ajan kanssa silmä alkaa uudelleen kääntymään sisäänpäin koska näöntarkkuus ei ole silmissä yhteneväinen mutta niin, jos ulkonäkösyistä leikkausta toivotaan niin toki se tehdään. Useinhan lapset ovat aika hiton julmia toisilleen jos jollain on ulospäin näkyvä vika ja näkyyhän se junnun vika, en väitä. Silti olen itse ollut jotenkin kaiken aikaa siinä käsityksessä että junnua ei leikattaisi ja nyt kun se vaihtoehto yhtäkkiä rempaistiinkin pöydälle etenkin hyvin negatiivisesti onnistumiseen suhtautuen niin toki siinä sanoin samantien että ainakaan toistaiseksi en näe leikkausta tarpeelliseksi. Junnua kun ei karsastuksesta ole kiusattu johon osasyy on varmasti junnun jatkuva hymy ja sosiaalisuus.

Silti, nyt pääsin sitten kunnolla ongelmoimaan. Ukko näet totesi heti että tottakai se silti leikataan. Vaikka olisi kuinka mahdollista että ajan kanssa kääntyisikin uudelleen sisäänpäin ja vaikka kuinka tämä joutuukin käyttämään silmälaseja koko loppuikänsä näöntarkkuuden vuoksi. Niin. Mitä jos junnua aletaan kiusaamaan vuoden päästä? Tai parin? Onko se mikään järkevä saati oikea syy jättää pojan silmän asentoa korjaamatta koska minä olen tottunut siihen eikä se minua haittaa että silmä on välillä ihan solmussa? Toisaalta onko sekään oikein, että me laitamme pojan leikkaukseen jossa korjataan jotain joka tätä ei ilmeisesti haittaa?

Vaikea on nyt tämä kysymys. Ja toisaalta jotenkin minusta tuntuu että ukon näkemys oli paljon järkevämpi kuin minun. Vaikka nyt ei kiusata niin entä isompana? Entä sitten kun poika tulee siihen ikään että aletaan discoilemaan ja deittailemaan ja poika katsoo tyttöystäväänsä konkreettisesti kieroon? Hohhoijaa. Jopa sain taas ongelmointia aikaan. Leikkaus, ei leikkausta? Eikö toisaalta olisi järkevämpi leikata sitten jos ja kun silmästä tulee ongelmia mutta toisaalta taas, eikö olisi järkevämpi leikata ennen kuin niitä pääsee syntymään etenkin kun jokainen tietää millaiset jonot julkisen puolen leikkauksiin on? Ou mai mato. Jään siis miettimään. Raapimaan päätäni. Ihmettelemään. Tsai.

Jatkakaapa mukavaa maanantaita, minä siirryn ongelmoimaan ruokalautasen ääreen. Se on moro!