4 vuotta ja 3 kuukautta aikaa viime tapaamisesta, oli lekuri lausunut ensi sanoikseen ukon käyskenneltyä vastaanotolle. Lekuri kun sattui olemaan juuri sama hemmo kuin aikaisemmalla kerralla, hilpeä ja hauska mies jonka kanssa ukko oli viimeksikin tullut juttuun mennen tullen. Kuunnellut oireet, tehnyt tutkimukset ja todennut että sehän se, eturauhastulehdus. Että samoilla hoito-ohjeilla. Antibioottikuuri, lämpöä, hellyyttä ja rakkautta. Ja rakkauden perään mielellään mahdollisimman pian vessaan ettei se paha henki, ts veri, ehdi jämähtämään mihinkään tulpaksi. Arvatkaapa kuka pääsi sairaanhoitajan virkaan!

Varmuuden vuoksi ukko menee ensi viikolla verikokeisiin, en nyt ole ihan selvillä mikä arvo on tutkailun kohteena mutta kyseinen arvo kertoo onko jotain ikävämpää kyseessä vaiko ei, todennäköisesti tosin ei. Syöpäkasvain kun olisi, ainakin lääkärin mukaan, oletettavasti tuntunut tutkiessakin näppeihin. Hohhoijaa. Tähän väliin, jos johonkin, sopii loistavasti toteamus siitä kuinka siskoni ex-appi ja siskolleni eriläheinen ihminen sairastui kyseiseen tautiin nelisen vuotta sitten. Ja kuinka tämä tokeni siitä hoitojen avulla. Ja kuinka hänellä todettiin kyseisen taudin uusineen pari kuukautta sitten. Uusineena muotona ennuste ei kuulemma ole alkuunkaan yhtä hyvä kuin ensimmäisellä kerralla.

Lohduksi itselleni totean etten minä suostu hyväksymään tulosta joka osoittaisi ukon sairastuneen moiseen. En vain hyväksy. Raja se on minullakin ja se menee tässä. Ei tarvitse sanoa, tiedän ettei minulla ole määräysvaltaa mutta yrittäähän aina saa, eikö! Ja mistä sen tietää vaikka joku oikeasti kuulisi pyyntöni?

Hypätäänpä asiasta toiseen. Poika 16v kotiutui. Juuri sopivasti ukon lähdettyä lekuriin. Koetti olla kuin ei olisikaan, silti hieman varuillaan ja odottaen. En jaksanut huutaa, mitä se auttaisi. Sen sijaan puhuin pitkään ja hartaasti kuin Runeberg konsanaan. Odottaen aika-ajoin että poikakin sanoisi jotain, vastaisi, ottaisi osaa keskusteluun. Ei ottanut. Sen sijaan poika peitti silmänsä kädellään ja itki. Hiljaa ja äänettä, pyyhkien silmiään.

Sanottakoon minua sitten vaikka julmaksi äidiksi, huonoksi kanssakävijäksi, tai miksi tahansa mutta minä en voinut lohduttaa. En tosin piiskatakaan, mutta en myöskään lohduttaa. En osannut oikein muuta kuin ladella totuuksia. Totuuksia siitä, kuinka varkaan kanssa kukaan ei halua ennen pitkää olla, kuinka varasta ei kukaan voi kunnioittaa ja kuinka pojan on pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja kasvettava.

Kuinka minä olen aina tiennyt että pojassa on potentiaalia vaikka mihin mutta tämä ei halua itse yrittää parastaan vaan mennä siitä missä aita on matalin. Miten minä olen aina halunnut uskoa siihen, että kun päästän lapseni maailmalle kerta toisensa jälkeen löyhemmillä nuorilla he ovat sen luottamuksen arvoisia eivätkä satuta toisia tai itseään tai pyri elämään muiden siivellä. Kuinka minä en kasvata kodissani varkaita. Ja kuinka jokainen itse ansaittu euro kämmenellä tuntuu paremmalta kuin se, joka on viety jonkun toisen ansaitsemista rahoista ja kuinka jokainen minulta tai ukolta viety euro on väkisinkin pois jostain mitä he, hän ja sisaruksensa tarvitsevat.

Voi olla että saarnasin mutta pojan kasvoista en nähnyt sitä. Näin vain kuinka hän mietti, harkitsi, tuumi ja ajatteli. Väitän jopa että katuikin. Toivottavasti en nähnyt jälleen kerran sitä mitä halusin nähdä vaan sen mikä oli. Lopuksi kysyin että tiesithän, että minä rakastan ja arvostan. Arvostan monia asioita ja monia tapoja joita sinulla on, mutta luottaa en voi. En uskoa. Tiesithän, että minä en ole ainoa joka ei pysty luottamaan. Tiesithän, että minä en ole aina ottamassa vastaan kun itse ajat itsesi liriin.

Pyysin että tämä laskee yhteen kaikki rahat joita hänen käsiensä kautta on kulkenut viimeisen puolen vuoden aikana, oli ne sitten tienattuja, saatuja tai varastettuja. Ei niitä laskelmia minulle tarvitse esitellä, kunhan laskee ja miettii mitä kaikkea niillä rahoilla olisi voinut hankkia. Pihassa ja takapuolen alla voisi hyvinkin olla nyt se pojan niin kaipaama toimiva mopo. Ja tiedäthän että minä pelkään eniten kaikessa sitä kun sinusta tulee aikuinen, jos elät samoin kuin nyt.

Tämä saattaa olla toiveajattelua mutta ehkä pojan silmät avautuivat hieman lisää todellisuudelle. Tai sitten ei. Voi kun tietäisi. Paskamaisena, tai ehkä en sittenkään niin paskamaisena, äitinä esitin vielä lisämääräykset joista en tingi senttiäkään; jatkossa en tahdo että meille ilmestyy yhtäkään kapinetta mistään ilman että tiedän varmaksi alkuperän. Oli sitten kyseessä hammasharja, polkupyörä tai vaikka jäätelöpuikko. Jokaisen kohdalla tahdon varmistuksen alkuperästä alkuperäiseltä omistajalta, ja jos omistaja on ollut alaikäinen niin tämän vanhemmilta.

Yhtä ainoaa kirosanaa en tule hyväksymään. En. En myöskään kärhämöintiä pojan 13v kanssa. En leväperäisyyksiä kotiintuloajoissa sen enempää kuin omien asioiden hoidossa. En toisten ärsyttämistä. Ja kunhan saan perheneuvolan työntekijän kiinni, tämä nuoriin erikoistunut kun palaa lomalta vasta reilun viikon päästä, niin haluan ehdottomasti pojan tätä tapaamaan. Sitä en tiedä toimiiko tämä kaikki. Voin vain toivoa.

Ainakin ilta sujui hienosti. Poika hengaili omassa pihassa pienempien kanssa ja rappusissa kompastuessaan tämä meinasi sanoa ruman sanan ja korvasikin sen sanalla "mansikka". Pienintäkään kärhämää torpassa ei tämän osalta ole ollut sen enempää kuin sitä viime aikoina niin ärsytyskynnyksen äärimmilleen nostanutta kukkopoika touhuakaan. Saunassakin tämä kävi, kaikessa rauhassa, ilman sitä levottomuutta joka tässä on asunut oikeastaan koko kesän. Voi kuinka minä häntä silti rakastankaan.

Huomasin minä toki senkin että poika haki läheisyyttä, istui pitkään pöydän toisella laidalla kun itse tuijottelin nettitelkkarin kautta ohjelmia. En vain pystynyt osallistumaan, en millään, oma luonto ei anna periksi. Ei vaikka mieli teki ottaa syliin, kainaloon, halata ja luvata että huomenna on paremmin. Siitä tosin sanoin jo aiemmin pojalle että en pysty, en vain pysty olemaan kivakiva. Saattaa mennä metsään mutta menköön, minä en pysty. Yhtäkkiä poika totesi että sinä et ole äiti koskaan lyönyt minua.

En, mieli on tosin tehnyt kerran jos toisenkin, vastasin pojalle. Isä on. Ja isä heitti edellisenä iltana ulos varmana siitä että poika oli vienyt tämän tupakka-askin. Soitti myöhemmin perään ja pyysi takaisin kotiin. Aamulla isä oli löytänyt kadonneen tupakka-askinsa työtakkinsa taskusta ja pojan ulosheittäminen oli hävettänyt isää suunnattomasti. En minä sitä ulosheittämistäkään hyväksy mutta en voinut sanoa pojalle muuta kuin että kuka kerran keksitään sitä aina epäillään. Tulehtunuttahan tämä on ja monella tavalla.

Silti kaiken tämän sonnankin keskellä toivon olevani pojalle se kallio johon luottaa. Joka on ja pysyy. Mutta jolla on myös rajat. Kuten ukko sanoi, meidän on pakko asettaa pojalle uudelleen lapsellisen tiukat säännöt. Vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Ukon kunniaksi on todettava että vaikka tämä ei pysty katsomaan poikaa kohti, tämä silti yrittää edes jotain, jos ei muuta niin rajojen kautta. Tämä ei rähise, ei ärise eikä ole ilkeä.

Olisipa kiva tietää missä me olemme kymmenen vuoden päästä. Palautuuko se luottamus ja kunnioitus? Sikäli tämä asia on kovin vaikea etten oikein tiedä miten sen sanoisi järkevästi. Minä rakastan lastani aivan tuhottoman paljon mutta tulenko ajan mittaan rakastamaan vain kuvaa lapsestani? Joudun toistamaan, voi kun tietäisi. Ja nyt, hyvää lauantaita kaikille, kovin raskaissa merkeissä spurtataan tähän päivään mutta eipä tähän ole muuta lisättävää kuin moro!