Heräämisajassa. Nousin näet reipashenkisesti 6:15 mutta pakko kai se on tunnustaa että kunniaa siitä en voi sisäiselle kellolleni antaa. Ehei, kunnia kuuluu selvästikin rakko-osastolle, heräsin näet tautiseen pissahätään. Tästä syystä jäinkin miettimään että pitääkö minun ensi viikolla juoda iltaisin pari lasia vettä ennen maate menoa, jos kerran sisäinen kello on pimeänä niin rakkoko tässä täytyy pestata töihin? Kuulostaa vähintäänkin typerältä mutta toisaalta, onhan monissa tehtaissakin olemassa varajärjestelmiä.

Illalla kiroilin itsekseni ALn toimituksen toimintaa. Lehteen ilmestyi iltayhdeksän jälkeen juttu jossa ohjeistettiin kuinka varautua pitkään sähkökatkoon. Jutun yläpuolella keikkui tiukasti uutinen jossa kerrottiin ukkosen iskevän yöllä Suomeen. Tarkempi tutkailu onneksi paljasti että ne varsinaiset Asta-myrskyn kaltaiset ukkosmyräkät on iskemässä muualle kuin mansesterin seudulle mutta silti jäi mietityttämään uutisten ajankohta. Mikäli ne myräkät olisikin olleet osumassa tänne niin mitä järkeä on ohjeistaa ihmisiä kauppojen jo mentyä kiinni ja ihmisten suunnitellessa nukkumaanmenoa. Hohhoijaa.

Muutenkin kaikenlainen uutisointi siellä, täällä ja tuolla on herättänyt huomioni oikein tosissaan viime päivinä. Aivan erityisesti mietintämyssy oli kiskaistava päähän kun luin All thai I am-blogia ja sen viimeistä päivitystä. Miten helketissä on mahdollista ettei minulta ole koskaan odotusaikana edes kysytty juonko kahvia? Saati mainittu että sen ylenmääräinen kiskominen lisää erinäisiä riskejä, mm vastasyntyneiden pienipainoisuutta? Johan on! Kahviko on syynä siihen, että lapsistani isoin on ollut 2600 syntyessään ja tuon odotusaikana en pystynyt kahvia juomaan ensimmäisinä kuukausina.

Spedestähän join ensimmäisen 5 kuukautta pelkkää teetä ja sitäkin vain sen kaksi kuppia aamuisin ja kas, pojasta olisi tullut hyvinkin päälle 3-kiloinen jos tuo ei olisi hosunut sen maailmaan tulonsa kanssa. Jotenkin ehkä ymmärrän että esikosta tai ns ekasta sarjasta asia ei ole noussut esille neuvolassa mutta luulisi että prinsessasta tai ainakin viimeistään spedestä asia olisi ollut jo sellainen että terkka olisi siitä sanonut. Tai niin. Onko tämä sitten ajatellut että ihmisellä jolla on lapsia jo ennestään suhteellisen reilusti on varmasti tämäkin tieto jo paukutettuna takaraivoon. Mene tiedä mutta ihmetyttää.

Näistä mietinnöistä loikkaankin eilisen päivän kuvioihin. Aamupäivässä nyt ei mitään ihmeellistä toimintaa ollut, jos joku sitten ei tahdo ihmeellisenä pitää pyykkikoneen hurruutusta tai lasten sotkujen siivoiluja mutta puoliltapäivin pääsinkin sitten siihen vaihteluosioon. Teinin poikaystävän koti on kertakaikkisen ihana. Juuri sellainen jollaisen minäkin toivon saavani siinä vaiheessa kun lapset ei enää levittäydy kaikilla lastenleikkeihin liittyvillä kapineilla pitkin torppaa.

Poikaystävän kodissa oli vielä pari aivan ehdotonta superhyperplussaa, eli koirat. Toinen taisi olla seropi ja toinen oli pitkäkarvainen saksanpaimenkoira ja voi jösses että ne oli ihania. Ihanuus lienee johtunut pitkälti siitä että kumpikin koira oli selvästi aikuinen ja opetettu olemaan hyppimättä ja poukkimatta ovesta tulijoita vastaan. Sen hyperplussan annan siitä että kumpaisellakin oli karvanlähtöaika ja niitä karvoja oli siellä täällä ja jep jep, sen enempää spede kuin junnukaan ei saanut minkäänlaisia oireita koirista. Toivoa siis on, eikö?

Meillä oli varsin mukavaa poikaystävän äidin kanssa. Juttelimme niitä näitä, osin päivitimme elämää niistä ajoista kun asuimme naapuritaloissa lasten ollessa pieniä ja kumpainenkin meistä oli juuri eronnut miehistään, osin pähkäilimme ja ihmettelimme teinin ja tämän poikaystävän yhteistouhua. Siinä on kyllä kuin kaksi marjaa, niin käytökseltään kuin ajatuksiltaan, tämän tosin olemme todenneet jo kerran jos toisenkin naamiksessa.

Teini ja poikaystäväkin pyrähti pöytään hetkeksi istumaan ja kuuntelemaan kuinka pidimme näille madonlukua siitä kuinka muut ihmiset on pakko ottaa huomioon. Kukaan ei jaksa elää sillä rytmillä kuin he elävät, ei ainakaan jos se oma teini-ikä on mennyt iät ja ajat sitten. Teini kuunteli ihmeen sopuisasti, poikaystävä sen sijaan sihahteli ajoittain äidilleen. Jonkinlainen yhteisymmärrys taidettiin silti saada aikaan ja teini poikaystävineen siirtyi meidän päähämme ainakin vähäksi aikaa.

Eilen illalla nämä tuli kuin tulikin iltapalalle ennen yhdeksää ja kas kummaa, kymmenen jälkeen illalla ei meillä tehty pienintäkään ääni- saati näköhavaintoa näistä. Ehkä annettu ehto siitä, että jos homma ei toimi niin siirrytään nyt jo koulumoodiin eli koisitaan kumpikin omissa kodeissaan, toimii? Tai sitten tämä on vain se näyttökerta ja homma räjähtää uudelleen käsiin heti kun uskot heidän tajunneen. Pidän peukkuja että näin ei ole.

Illansuussa meillä jatkettiin maanantaina aloitettua speden yksin sänkyyn kippailua. Maanantainahan homma toimi yllättävän kivuttomasti, mitä nyt poika järjesti äidille likipitäen sydänkohtauksen siinä vaiheessa kun menin kurkkaamaan hiljenneeseen makkariin eikä poikaa näkynyt sen enempää omassa kuin meidänkään sängyssä. Hetken jo ehdin miettiä että onko tämä muka osannut hiipiä sieltä niin hiljaa etten ole huomannut mutta ei sentään, kaveri olikin kiivennyt yläsänkyyn ja simahtanut sinne.

Eilen homma ei sitten käynytkään yhtä kivuttomasti, ensin oli jano, hetken perästä pissahätä, sitten siirryttiin makuulleen makkarin oven suuhun josta kiikutin lapsen takaisin omaan sänkyyni. Hetken päästä poika halusikin omaan sänkyynsä eikä aikaakaan kun tämä oli aikeissa lähteä uudelleen olkkarin puolelle. Reilu puoli tuntia ja erinäisiä siirtymiä sinne ja tänne ja kas, poika oli unessa. Omassa sängyssään. Ilman että kukaan muu makoili makkarissa. Hah!

Vaan tottahan tässäkin on sitten se huono puoli. Ukon silmissä. Kehuttuani tälle iltamyöhällä kuinka spede on jo kahtena iltana nukahtanut omin päin ja kuinka nukutukset saa nyt luvan todellakin loppua totesi ukko juuri sen mitä olinkin odotellut. Hän ei tahdo. Hän nauttii suunnattomasti niistä iltahetkistä kun spede makoilee vieressä ja pitää kädestä kiinni. Ilmeisesti se en olekaan minä joka on niin kovin pitämässä spedeä edelleen vauvana?

Nyt kun osa huolta ja päänvaivaa aiheuttaneista jutuista on ainakin osin helpottanut, jos kohta niissä edelleen on jännittämistä ja mietittävääkin, niin luonnollisestikin olen tuuminut enemmän ystäväni tilannetta. Minä en oikein tiedä miten asiaan tarttuisin tai puuttuisin. Miten sanoisin tälle, tai kysyisin tältä. Tiedän näet tasan tarkkaan että tämä itsekin tietää että nyt ei ole hommat hyvällä mallilla ja tiedän senkin, että tämän lähimmäiset, äiti ja sisko, on asiasta tälle puhuneet ja puhuneet.

Onko se toisaalta edes minun paikkani puuttua? On ja ei. Tällä kun kuitenkin on siinä myös ne lapset jotka hän on julistanut tärkeimmäksi asiaksi elämässään. Liian monesti viime keväänä kouluikäiselle lapselle nousi salaperäisesti kuume sunnuntain ja maanantain välisenä yönä niin ettei tämä päässyt maanantaina kouluun. Samalla kertaa tiesin ystäväni järkänneen lapsilleen hoitajan sunnuntai-iltana muutamaksi tunniksi niin että tämä pääsi baarissa käymään.

Jotenkin se homma pysyi edes jonkinlaisessa kuosissa vielä tuolloin mutta nyt se on kyllä räjähtänyt täysin käsiin. Jos viikossa isompi osa illoista menee pöhnäpäissä aamuyölle valvoen niin ei hyvältä näytä. Nytkin tiedän tasan varmaksi että tämä aloitteli viikonlopun viettoa torstaina lopetettuaan edellisen viikonlopun vieton maanantai-iltaan, jatkoi sitä viikonlopun yli kaveriporukassa niin että lapsetkin oli mukana ja sunnuntaina lapset oli lähteneet yökyläilemään toisen lapsen kummille ollen siellä eiliseen asti.

Sunnuntaina tämä oli istuskellut iltaa naapurustonsa kanssa ja maanantaina hän lähti pikaisesti noutamaan pyöräänsä baarin edestä jonne oli sen viime viikon alussa jättänyt. Sillä noutoreissulla olikin mennyt iloisesti puoli yötä ja pyörä taitaa edelleen olla siellä baarin edessä. Rahaa ei ole ja se surettaa, lasten kanssa on kesälomareissu tekemättä ja se surettaa, ajokorttia ei ole ja sekin surettaa. Vippejäkin on pitkin kyliä ja nekin saa ahdistuksen kasvamaan.

Onni onnettomuudessa lasten suhteen lienee se, että lähipiirissä on paljon ihmisiä jotka kantavat osavastuun ja jopa sen arkipäiväisen perään katselun mutta ei se oikein ole sekään. Kauhulla odotan sitä päivää kun joku tosiaan ilmoittaa touhusta lastensuojeluun, sekin kun varmasti tulee vielä olemaan edessä. Tiedän tiedän, jonkun pitäisi puuttua kunnolla mutta minä se en halua olla. En yksinkertaisesti halua enkä jaksa, omissakin on riittämiin.

Tämä nillityksestä, siirryn kevyempään huolenaiheeseen ja se se onkin kevyt. Pihapiirissämme, tarkemmin syreenin alla, asustaa näet yksi erittäin pullea varpunen. Se osaa kyllä lennähtää ainakin pienen matkan mm syreenin oksille mutta siihen se taitaakin sitten jäädä. Epäilen, että tuo ei ole elinkelpoinen talven yli, nytkin se elää siileiltä jääneistä ruokaroiskeista halliten muutaman neliön aluetta syreenin alta ja ympäriltä. Tiedän, luonnon kiertokulkuahan tuo tulee olemaan jos ja kun sen kissa siitä nappaa tai talvi kylmettää kuoliaaksi mutta silti, surettaa jo valmiiksi.

Kaikkien näiden ajattelujen, tuumailujen ja nillitysten jälkeen siirrynkin ihan suosilla keittiöosastolle. Astianpesukoneen voisi tuupata päälle ja alkaa tutkailla päivän ruokapuolta. Se on moro ja viettäkää oikein mukava keskiviikko, siihen minäkin pyrin.