Levottomuus makuuhuoneessa. Olisi enemmän kuin tarpeellista nukahtaa itse ennen kuin kakkosen yleisurheilukisalähetys loppuu, mies kun on jäänyt joka ilta katselemaan kisoja sohvalle irkun siirryttyä makkariin. Eilen ehdin vasta puoliuneen ja tietäähän sen, voi sitä huokailun, ähinän ja puhinan määrää joka kyllästettiin vielä kääntyilyllä, jalan siirtelyllä ja vääntämisellä. Jos siihen ei havahdu hereille ennen sitä kunnon unta niin ei sitten mihinkään.

Sitkeästi koetin saada uudelleen unen päästä kiinni ja onnistuinkin siinä viimein mutta ilo oli kovin lyhytaikainen. Spede näet alkoi kitkuttaa, kaverilla on kunnon lenssu joka selittänee levottomat yöt, ja kaivoin tälle tuttia, nunnua ja peittoa paremmin. Onnistuin nukahtamaan sen perään mutta eipä siitä paljon iloa ollut, kaveri tippui sängystään reilun tunnin päästä ja taas irkku heräsi. Siihen heräsi tosin ukkokin, mutta kun nukun itse speden puolella sänkyä niin tietysti olin ensimmäisenä poikaa nostamassa lattialta ja rauhoittamassa.

Sängystä tippuminen on muuten kamala tunne. Olen itse onnistunut aikuisiällä tippumaan pari kertaa ja voi jösses, että se säikäyttää kun havahtuu siihen että onkin tyhjää alla. En siis ollenkaan ihmettele ettei spede tahtonut rauhoittua, lopulta hain olkkarista suosilla peiton ja siirryin pojan viereen nukkumaan. Hyväksi sitä unta ei voinut sanoa, havahduin hereille ainakin kertaa viisi, milloin siksi että poika lähti mönkimään jalkopäätä kohti, milloin siksi että nuha sai tämän rätisemään. Hohhoijaa.

Onneksi olen ahertanut tälle päivälle jo ruoan valmiiksi, voin keskittyä oleelliseen eli pyykkien kaappeihin viikkailuun, siivoamiseen ja kauppareissuun. Mistä tätä siivoamistakin riittää, meillä imuroidaan joka ainoa päivä ja silti, aina täällä on etenkin keittiön lattia täynnä mutua ja joka paikka väärällään sinne kuulumattomia kapineita. Keittiön lattian tila johtuu suoraan lapsista ja siitä että ei ole enää sitä koiraa joka lattian pitäisi puhtaana sinne tippuneista muruista, muu osa selittynee sillä että meitä on monta ja säilytystiloja taas todella vähän.

Kahdeksan ihmisen ulkovaatteet ja kengät yksinään vie reippaasti tilaa. Meillä talvikengät, monot ja luistimet on ahdettuna vinttiin jossa ei juuri muuta sitten olekaan niiden lisäksi paria vaatelaatikkoa, vaunujen kantokoppaa ja äidiltä jääneitä kirjekokoelmia lukuunottamatta. Toisessa vintissä taas on tangossa roikkumassa vaatteita vino pino, turhia niistäkin lähes kaikki jos rehellisiä ollaan, talvikamppeet kun on taas sullottu sekä eteisen kaappiin että vaatehuoneeseen.

Mutta miten heität pois mekon jonka äitisi teetti itselleen omiin häihisi? Tai kansallispuvun josta tämä oli ylpeä? Tai oman nuoruutesi tunnuskuvan, hapsutakin puhumattakaan siitä mekosta jonka mummi toi teinille Pariisista tämän ollessa vauva? Niin, on siellä myös pari pahvilaatikkoa, kokoa äitiyspakkaus, joiden sisällöstä irkku ei ole täysin varma. Tässä kohtaa veikkaan että irkulle käy kuin Elmalle konsanaan ja saan kuin saankin haastettua, tai ainakaan en kamalasti häviä tyhjennysmäärässä, kunhan sinne asti saan itseni piiskattua.

Onneksi tänään on perjantai ja huomenna ei tarvitse herätellä ketään koulutielle. Isommista ainakin kaksi on lähdössä isälleen viikonlopuksi, poika 15v ei ole vielä asiaan sanonut mitään, liekö tällä tähdellisempää tekemistä kotopäässä. Irkku on näet eräänkin kerran tällä viikolla osunut paikalle kun poika on puhunut lempeällä äänellä puhelimeen ja eilen sain sen verran asiaa kysyttyä pojalta että tämä myönsi silmät vilkkuen kyseessä olevan jonkun tyttöihmisen.

Koetin eilen illalla kaivaa netistä tietoa siitä lukosta jonka lääkäri totesi eilen ukolla olevan, oletan että se on lonkassa tai lannerangassa tai ainakin jossain siellä suunnalla. Jotain tietoa siitä löytyikin mutta sitä mitä olin varsinaisesti toiveissa löytää, ei. Olisin kaivannut yhtenäistä tietoa siitä ja ennenkaikkea tietoa siitä auttaako yksi kiropraktikkokäynti kuin taikaisku konsanaan. Ukollahan on viikko saikkua vielä sen kiropraktikon perään ja kuvittelisin, että jos yksi käsittely auttaa lukon aukeamiseen niin tuo viikko menee ihan vain lihasten toipumiseen. Mene ja tiedä. Huomennahan sen sitten näkee auttaako se kerrasta vai ei.

Tunnelma täällä on edelleen jäätävä, etten sanoisi. Ukko oli toki jotenkin hyvällä mielellä saatuaan ainakin jonkun syyn särylle, mutta lääkärin tökkäämä kipupiikki ja sen tunnin perästä alkanut vaikutus (sitä särkee sitten tosi reippaasti reilun tunnin päästä) sai poskilihakset kiristymään entisestään. Minä olen siitä inhottava tyyppi itse, että kun toinen kärttyää, minä käperryn kokoon.

En puhu, koetan pysyä poissa näkyvistä ja teen hommia apinanraivolla saadakseni ajan kulumaan nopeasti. Typeräähän se on, mutta jotenkin se on itselle helpompi. En pidä riitelystä, en missään muodossa ja toisaalta se on tietysti hyvä juttu mutta näissä kärttyilyissä se on kaukana hyvästä. Jäätävä tunnelma kun saattaa kestää viikonkin heittämällä, ukko kun on yhtä jäärä eikä tee kovin helposti aloitetta jutteluun.

Vaan nyt, kello on taas onnistunut nakkailemaan viisarinsa kummaan asentoon ja se on pakko alkaa aamutoimiin. Ehkäpä täksi illaksi suunnittelemani talkoot piristää ainakin omaa mieltäni, jos nyt jaksan niitä edes pitää. Voi näet olla että ensimmäinen istahdus sohvalle koituu kohtalokseni tänään ja torkun kuin heikkopäinen kun paikan saan. Nyt se on moro ja viettäkää mukava perjantai!