Näin taitaa spede tuumia, kas kun tämä nukkuu vielä. Uskomatonta. Ja siis ilman että olisi heräillyt kertaakaan puolen yön jälkeen. Ja vielä kummemmaksi menee, itsekin koisasin varttia vaille seitsemään joten nyt voisin vetää rastin johonkin seinään. Ihmeellistä! No okei, se vaati kyllä sen että hiippailin sänkyyn vasta puolen yön jälkeen mutta silti. Nyt on olo kuin peipposella, pahoin pelkään että tämän päivän kulutan siivoillen epänormaaleita siivouskohteita kuten esim teinin huonetta. Se kun muistuttaa edelleen kaatopaikkaa vaikka teini ei ole edes kotosalla. Ehkä juuri siksi?

Eilen iltapäivällä poika 16v tuli teinin poikaystävän kyydillä kotosalle viivähtäen muutaman tunnin ja poiketen parilla tutullaan siinä kakun syönnin lomassa. Kaikki oli mukavaa ja kivaa aina siihen asti kun ukko heräili uniltaan, tämä kun on kovin väsynyt malli ollut viime aikoina ja onko tuokaan ihme, jalkapalloa kun tuijotetaan illat siihen asti kun sitä tulee ja kuten aina kesäisin, tämä ei tahdo saada unta ja kun saa, niin uni on pätkittäistä. Edellisenä yönä tätä kiusasi vielä pahemman puoleinen mahakipu, kiitos illalla matsia tuijotellessa syömänsä jäätelön.

Vaan niin, kaikki oli tosiaan mukavaa aina siihen asti, samalla hetkellä kun ukko heräsi ja huomasi pojan tulleen kotosalla käymään meni tunnelmakin kylmäksi. Niin. Ukko on saanut tarpeekseen pojan touhuista tämän kevään aikana moneen kertaan, ja eniten välejä on hiertänyt pojan paskamainen tapa näpistellä milloin tupakkaa, milloin pikkurahoja jotka on sattuneet olemaan näkyvillä. Viimeinen niitti oli kun poika oli ottanut ukon lompakosta vitosen saadakseen bensaa skootteriin.

Minun olisi tehnyt mieli listiä poika. Ukon teki aivan varmasti myös mieli listiä poika. Sen sijaan tämä käveli pojan huoneeseen, herätti tämän ja totesi että jos ei vitonen palaa hänen käteensä juuri nyt niin hän soittaa poliisit selvittämään. Nopeasti se vitonen sitten löytyikin pojan käsiin ja sen jälkeen ukko ei ole pojalle sanonut halaistua sanaa yhtään mistään. Minä sen sijaan olen, sanan jos toisenkin ja vielä kolmannenkin.

Että minun teki tuolloin mieli ihan oikeasti listiä poika. Huutaa ja raivota. Kalauttaa jollain. Eikä se tunne mennyt ohi vielä silloinkaan kun palasin lasten ja ukon kanssa aamupäiväkävelyltä. Kun poika viimein heräili iltapäivällä ukon lähdettyä jo töihin minä sanoin sen sanan jos toisenkin. Minäkin olen korviani myöten täynnä paitsi aamuja myös sitä, että kuljen rahat ja tupakat taskussa kaiken aikaa. Sitä, että kaikki makea katoaa omia aikojaan kaapeista. Sitä, että jopa bensakanisterin päällä pitäisi istua.

Mutta niin, minä olen äiti ja äitinä minä en osaa pitää kiukkua yllä. En osaa olla kylmä päivä- saati sitten viikkotolkulla. Ja äitinä minä jopa tavallaan ymmärrän toisinaan miksi vaikka en hyväksykään. Pojaltahan on rahahanat suljettu tänä keväänä ja jos sitä rahaa ei saa yhtään niin näinhän siinä sitten helposti käy. Ukko kun on kuitenkin se ehdoton ollut aina eli poika oli jo valmiiksi päättänyt ettei tältä kannata kysyä bensarahaa, joka toki saattaa ollakin totta. Mutta miksi tämä ei kysynyt minulta? Eikö tämä muka tiennyt että äiti antaa varmasti sen verran etteivät jää matkan varrelle lähtiessään?

Eilen tunnelma oli tosiaan jäätävä sen jälkeen kun ukko heräsi. Ja vielä jäätävämmäksi se muuttui kun kysyin tältä että muistiko tämä onnitella poikaa ja aikooko tämä olla koko loppukesän sanomatta tälle sanaakaan. Vastaus sai minutkin muuttumaan hetkessä jääkalikaksi ja sitä jääkalikkaolotilaa täällä on nyt sitten podettu.

Paskamaisinta kaikessa on se, että minä ymmärrän kumpaakin osapuolta. Se, että minä valitettavasti nautin suunnattomasti kun täällä on porukkaa kuin pipoa ja että minusta tuntuu tällä hetkellä kuin yksi porukasta olisi poistettu. Ja jotenkin minä en hyväksy yhdenkään poistoa, en sittenkään että tämän käytös on ollut silkkaa sontaa. Minua repii ja raastaa ja monella tapaa repiikin. Repii se, että en voi vain heilauttaa taikasauvaa ja saada poikaa 16v muuttumaan, tai mistä minä tiedän vaikka tämä olisi jotain nyt tajunnutkin kun tämän kanssa asiasta puhuin silloin kun tämä sen vitosen vei ja ukko on kuin toteemi tämän nähdessään.

Repii se, että minusta tuntuu että minun pitäisi pystyä toimimaan kuten ukko mutta kun en minä pysty. En minä edes halua, kyseessä on kuitenkin minun lapseni. Raastaa se, etten tiedä kuvittelenko vain vai mistä johtuu se tunne että pojalla on kovin irrallinen olo, sellainen jossa tämä ei taida tuntea kuuluvansa oikein mihinkään, ei sen enempää tänne kuin isälleen. Se, että minun teki eilen illalla mieli koota katraani ja antaa koko homman olla.

Että minä toisinaan inhoan olla äiti. Ja sisko. Ja vaimo. Perskuta! Eikö sitä saisi olla vain minä ihan itse? Hohhoijaa mitä pohdintoja. Ja koska pohdituttaa ja harmittaa ja ketuttaa, kaikkea yhtä aikaa niin luulenpa suorittavani tänään itsehoitoa jonka tiedän aina toimivan eli tosiaan, alan raivata huushollissa kohteita jotka tiedän tasan varmasti paskamaisiksi raivauskohteiksi. Illalla lämmitän saunan ja hilppasen sinne pienten kanssa ja pienet nukkumaan saatuani taidan oikaista teinin sänkyyn töllötintä tuijottamaan. Sohva kun on aika ankea ja ukolla tuntuu olevan siihen kiinnitys.

Tämä tästä ja tämän kestävyydestä, siirryn suosilla kotitouhujen pariin. Se on moro ja viettäkää kiva perjantai.