Teinpä kuulkaa merkillisen toteamuksen! Tässähän on bloggailtu jo yli 5!!! (viisi) vuotta ja kokolailla säännöllisesti vielä. Herranen aika! Alkuhan oli kivinen ja merkillinen. Oli raskautta, keskenmenoa, koiruuden kuolemaa. Parisuhdeongelmia, ketutusta, väsymystä. Oikeastaan koko se bloggailun alku on piirtynyt silmiini vain sontana jonka läpi piti jollain keinoa rämpiä ja blogi oli oiva keino helpottaa omaa oloa.

Jossain kohtaa se muuttui, elämä muuttui vuosiksi jotka vain kulki ohi. Oikeastaan edelleen elän vuosia jotka vain kulkee ohi. Yritän toki tehdä paljon, yritän olla ja elää, mutta silti, elämä vain kulkee. Lapset kasvaa, minäkin vartun mukana kohti uutta elämänvaihetta ja välillä on elämä mallillaan, välillä ei. Sitähän se elämä kaiketi on, noin pääsääntöisesti.

Laskurin olemassaoloa en ole muistanut enää aikoihin, viimeksi taisin sen kunnolla muistaa siinä kohtaa kun sisko ehdotti 300 000 kävijän arvontaa. Kuka arvaa muistinko idean jota pidin hyvänä? No en tod. Eilen kun tämä tuli mieleeni kurkkasin laskuriin; jumafakinkaad! Kohta pamahtaa 400 000 (!!!) käyntiä sivuilla täyteen. Siis mitä?! Toki tiedän että suurin osa on vakilukijoiden jättämiä jälkiä jotka selittyy pitkälti sillä että päivityksiä on tullut suht tasaisesti.

Osa on vahinko-osumia, osa niitä kun on haettu jotain tiettyä juttua. Ja silti. 400 000 kävijää blogissa joka ei ole mikään! Eihän tämä ole leivontablogi. Ei ruokablogi. Ei käsityöblogi. Tämä on sähläysblogi. Jäin oikein miettimään mitkä on parhaiten muistiini painuneita bloggauksia. Muutama nousee yli, ihan kaikkia kirjoituksistani en edes muista. 

Muistan kirjoituksen(t) ajalta jolloin oli se keskenmeno. Muistan sen kuinka asiaa vatvoin suuntaan ja toiseen. Ja muistan kuinka ihmeissäni kirjoitin siitä kun selvisi että vauvoja olikin ollut kaksi ja toinen jatkoi elämäänsä. Muistan kirjoitukset Inasta. Inan kynsistä. Inan äänistä. Muistan erinäiset manailut sukulaissuhteista. Muistan onnelliset pikaiset bloggaukset speden synnyttyä.

Muistan sähkövatkaimen villiintymisbloggauksen. Muistan keskustelun kotihoidontuen tilanteesta. Ja ennenkaikkea muistan ne kaikki kerrat kun joku teistä, ihanista vakkareista, olette seisseet takana ja sanoneet innostavia, lohduttavia, omaa elämäänne jakavia sanoja. Ilman teitä tätä blogia tuskin enää olisi. Tai sitten olisi, todnäk olen aika itserakas ihminen joka nauttii omien sanojensa kuulemisesta, tai siis lukemisesta.

Oli miten oli, olen aika-ajoin miettinyt pitäisikö blogi laittaa telakalle. Pitäisikö pitää taukoa. Kenties lopettaa kokonaan. Blogista on kehittynyt näiden reilun viiden vuoden aikana minun päiväkirjani, minun varaventtiilini, minun rakas lapseni eli ei, en taida moiseen pystyä. Olen toki miettinyt kerran jos eräänkin että olenko minä tästä riippuvainen. Pitäisikö minun ihan jo siksikin kokeilla blogivapaata kuukautta.

Ja samalla olen miettinyt sitä että miksi ihmeessä. Miksi minun pitäisi tehdä niin. Loukkaanko ketään sillä että kirjoitan elämästäni ja tunteistani. Loukkaanko itseäni sillä että jaan elämääni täällä. Toki, myönnän, aina toisinaan tulee blogattua niin että itsekin jää miettimään että miten ihmeessä mä VOIN kertoa tällaisestä täällä. Eikö minua hävetä. Eikö minua oikeasti hävetä se ettei elämäni olekaan ruusutarhaa, ettei lapseni eläkään täydellistä elämää, että he eivät olekaan täydellisiä pikkuihmisiä.

Eikä sekään mutta entä jos he lukevat joskus näitä sivuja. Tai heidän ystävänsä. Voinko olla varma että kirjoitan niin ettei heitä tunnisteta. Ettei minua tunnisteta. Tiedän, minulla on muutama ystävä jotka on tunnistaneet minut täältä. Onneksi he eivät ole suuttuneet eikä loukkaantuneet joten oletan etten kovin pskamainen kuitenkaan ole bloggailussani. Ja silti. Lapseni ovat eri asia. Haluavatko he koskaan huomata että "äiti onkin prkl levitellyt elämääni pitkin nettiä".

Niin. Ja silti. Onneksi minulla on tämä blogi ja onneksi minulla on te jotka täällä jaksatte käydä ja aina välillä sanoa sanasen sinne ja toisen tänne. Kiitos!