No ei tämä nyt osaa olla bloggaamatta, ei vaikka kuinka lupasi itselleen muutaman päivän tauon KAIKKEEN normaaliin. Pah. Kun ei osaa niin ei osaa. Mutta niin, kun on muka niin kamalan tärkeä juttu jaettavana. Vanhemmat, tai siis pidempään lukeneet, blogissa pyörähtelijät ovat todennäköisesti sen tienneetkin että elämässäni on ollut kausi jolloin olen elänyt vain ja ainoastaan netin kautta.

Siis sosiaalista elämää ajatellen. Se kausi sisälsi speden syntymän, paskaveden kuohunnan ja Inan kuoleman. Se sisälsi travianin loppupeleineen, BB-kauden ja vaikka mitä. Se kausi sai minut tutustumaan ihmisiin tämän, netin, kautta. Siltä ajalta minulle osui kohdalle sekä pskaa että elämäniloa. Ehkä tärkeimpiä, ja parhaita, tutustumisiani on ollut muutama nimeltä mainitsematon henkilö.

On mansikkamaan-Marja. Ihana ihminen siellä mansikkamaan kupeessa. Nainen jota kunnioitan ja arvostan. Jonka tiedän tietävän miltä tuntuu. On it-mies. Minun oma ihana nörttini. Mies joka osaa, tietää ja kykenee ja joka aina jaksaa kuunnella huonot aikani. On nainen joka sai kaksi pientä miestä yhdellä iskulla. Nainen joka leipoo ja jonka kanssa on aina ilo vertailla tekemisiä ja vaihtaa vinkkejä.

On kirjailijanalku. Mies jonka kykyä kirjoittaa arvostan, jonka kykyä olla oma itsensä kunnioitan. On ihminen joka tietää kaiken lääkkeistä, jolta voin aina kysyä jos alkaa epäilyttää. Voi kuinka rikas se maailma onkaan jonka olen netin kautta haalinut ympärilleni. Tiedän että tunnistatte itsenne tästä ja toivonkin että tiedätte kuinka onnellinen ja kiitollinen olen teistä.

Tiedän senkin että on paljon ihmisiä joiden mielestä netti on "rikollisten leikkikenttä ja kaikki joihin tutustut tekee vain ajan mittaan pahaa sinulle". Ei se ole ihan niin. Silti, en anna lasteni leikkiä täällä. En välttämättä aina edes teini-ikään ehtineen. Vaarallinen maailmahan tämä on, en väitä, mutta minä olen saanut rusinat pullasta. Täysosumia, napakymppejä. Olen sitä aika-ajoin miettinyt.

Miten minua on näin onnistanut. Miten minä olen osunut tätä kautta yhteen juuri heidän kanssa. Moni blogiani lukeva ja kommentoiva on tullut yhtälailla tutuksi ja toisinaan mietin heitäkin. Miten minä olen onnistunut saamaan nämä ihmiset elämääni. Tähän päivään mennessä en ole keksinyt muuta selitystä kuin sen että elämässä saatu hyvä ja paha kompensoi toisiaan.

Kun oikein sataa niskaan paskaa niin jossain kohtaa sataa myös kultaa, sen pitää vain antaa tulla. Minulle sitä kultaa on satanut täällä. Netissä. Paikassa jossa en anna lasteni mellastaa. Paikassa jossa olen itsekin varovainen. Ja silti. Miten minut on tähän kultaan upotettu, miten paljon olen sitä saanut. Kiitän, kauniisti, kaikkia. Niiaankin mutta se ei näy.