Laantuvat mokomat, helteet. Irkulle kyllä kelpaisi edelleen ja aivan yhtä kovina. Sittenkin, että olo tuppaa päivisin olemaan kuin paistetulla lahnalla, oikein mitään ei jaksa tehdä. Pakko olisi vähitellen aloitella, touhuaminen, pojan 15v rippijuhliin on vain kuukausi aikaa ja irkku ei ole miettinyt edes tarjottavia kuin pintapuolisesti. Eli kakkua, lohta, salaattia jne.

Aika aikaansa kutakin, ehkä otan ja raivaan jonkun alueen torpasta tänään täysin kuosiin. Tai sitten en, koskaan ei tiedä viekö laiskuus tai väsymys mehut. Vallankin sitä väsymystä odottelen. Ja aiheesta! Kyllä minä tiedän, että iän myötä unentarve vähenee monilla mutta jotenkin olen kuvitellut sen tarkoittavan lähemmäksi viittä- tai jopa kuuttakymmentä ehtineitä. Tai ehkä jopa eläkkeelle ennättäneitä. En alle nelikymppisiä jotka kuitenkin juoksentelee kuin päättömät kanat päivisin.

Paitsi että nukuin jälleen irkkumaisen lyhyen (5h) yön, nukuin sen heräillen. Itse asiassa, heräilyllä on selvä yhteys lyhyisiin uniin, näin olen huomannut. Jos saan nukkua heräämättä koko yön, nukun aamulla pidempään. Mikähän hiton logiikka siinäkin on? Heräilyn syy oli lähinnä pieni stressaantunut spede. Taisi eilinen käsikipuilu ja terkkarireissu tulla uniin, niin moneen kertaan meillä huudeltiin umpiunessa.

Osasyy sängystä nousemiseen oli pissahätä. Koskahan minä opin, että juuri ennen sänkyynmenoa ei parane juoda paria lasillista maitoa. Ja pissahätä taas sai ajatukset juoksemaan kirkkaana samantien mielessä ja ensimmäinen ajatus siinä miettiessä saisiko pissahädästä huolimatta nukuttua vai ei oli tämä päivämäärä.

Tänään olisi ollut äitini 58-vuotispäivä. Äidin kuolemasta tulee näin ollen 12 vuotta joulunalla. Mihin nämäkin vuodet ovat menneet? Isän kuolemasta tulee joulun jälkeen 14 vuotta. Hmmm. Aika vain kulkee nopeasti, ei kai sille mitään voi. Hassua kyllä, välillä on päiviä jolloin unohdan vanhempieni äänen, en saa sitä millään mieleeni vaikka koettaisin. Ilmeet sen sijaan, ne pysyy visusti muistissa. Virnistykset, hymyt, silmät. Jopa kädet ja arpi äidin rintakehässä, se jonka tämä sai kaaduttuaan pentuna polkupyörällä. Ne minä muistan, mutta se ääni. Onneksi niitä päiviä on harvoin mutta jotenkin nekin tuntuu liialta.

Onko ihme, että unentarve vähentyy, minähän kuulostan vanhalta naiselta. Joka on sikäli mielenkiintoista, että minä en enää oikein edes tiedä mihin vanhuuden raja pitäisi piirtää? Jotkut kuusikymppiset loikkaa miten sattuu, toiset taas ei. Oma lukunsa on toki vanhat vanhat ihmiset, ne joiden elämä on selvästi ehtoopuolella, mutta tänä päivänä se ehtoopuoli ei taida alkaa kovinkaan monella eläkkeelle jäämisestäkään.

Ehkä vanhuus on asenne? Jos näin on, niin minä olen ihan mielelläni vanhus, ainakin joinain päivinä. Kauhistelen maailman menoa, muistelen vanhoja lapsilleni kuten eilen. Junnun kanssa keskustelu alkoi eilen, sitä fysioterapeuttia odotellessa, vanhoista autoista ja päätyi siihen junnun mielestä karmaisevaan totuuteen, että televisiokanavia ei ollut kuin kaksi kun äiti oli pieni. Ja väritkin puuttui telkkarista! Eikä siinä vielä kaikki, miten niin sieltä ei tullut kuin iltaisin pikkukakkonen ja viikonloppuaamuisin pari lastenohjelmaa.

Fossiili-irkku! Ilmanko poika 15v kysyi silloin pienenä oliko dinosauruksen munia vielä äidin ollessa pieni. Ja nyt, fossiili-irkku siirtyy pyykkikoneen ääreen. Sängystä kun havahtui hereille selkeästi yliväsynyt spede ja näinä känkkäränkkäaamuina on parasta laitella omaan tossuun töpinää, jostain kumman syystä se hämäännyttää pienen kiukkupussin unohtamaan kärttyilyt. Viettäkää mukava torstai, se on moro!