Menee ihminen sopimaan. Irkku sopi pitävänsä tupperikutsut. Tiedättehän, niitä kippoja, kappoja ja vateja, joiden nimeen osa keittiöpiioista vannoo ja joista taas osa tuumii, että eipä juuri eroa siitä vaparin mallista. Paitsi hinnassa. En olisi koko pippaloita ottanut kontolleni, jos kyseessä ei olisi ollut avioliiton kautta tuttu naisihminen, joka on näitä alkanut kotihoidontuelle jäätyään myymään. No, onpa sitten pidetty ja joku hiton silppuri sitä kautta tienattu.

Tarjoiluvinkkejä otan vastaan ilomielin. Simppeleitä, nopeita ja yksinkertaisia, mutta ei silti kaupan valmiita, kiitos. Kutsuttu on nyt sitten suvun naisia ja naapurin rouvia ja hohhoijaa, eiköhän anoppi jonka kutsuin tottakai paikalle, ehdottanut että josko hän ottaakin lapset siksi aikaa hoitoon. Jotta saan rauhassa nauttia niistä kekkereistä. Kiitos, mutta ei kiitos, juuri siksi sovinkin ne juuri sille päivälle ja sille ajalle kuin sovin, jotta ihan varmasti saan talon ajoissa hiljenemään lasten maate menon alta. Että kutsuille vaan, en minä niistä sen kummemmin halua nauttia, keittelen kahvit, syöttelen speden siinä samalla ja katselen kipot.

 Ja tottakai kun menin noihin lupautumaan, niin eikö vain samalle päivälle postipaavo kantanut junnulle kutsun silmäpolille. Just. Jotta aamulla sinne kiiruulla kun ukko kerran aamuvuorossa, ja koska ukko tosiaan siellä aamuvuorossa, pitää spedekin ottaa mukaan. Ja kun aika on jo puoli yhdeksän, tietää se sitä että kotoa on lähdettävä varttia vaille kahdeksan, ts joudun herättelemään speden kesken unien. Blääh... Ankeaa, sanon mä.

Niin, ja kun postipaavo nyt kerran päätti kunnostautua, kunnostautui tämä tosissaan.  Toi myös speden sairaalalaskun, omanihan tuli "jo" kuukausi sitten. Eihän spedenkään sairaala-ajasta ole vasta kuin 8 kuukautta, että ihan hyvin ajoitettu. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, poistun iltapalatarjoiluun. Se on moro!