Vaikka tässä kuinka normaalisti onkin hälläväli-meiningillä mitä anoppiin tulee niin kyllä se välillä mietityttää. Kuten nyt tänä aamuna kun olin jutellut ukon siskon kanssa puhelimessa. Anoppi on näet menossa jälleen kerran hoitamaan ukon toisen siskon lapsosia ja kaitsee siinä samalla sitten tämän toisenkin siskon nuoremman lapsen. Me emme ole anoppia pyytäneet lapsia hoitamaan kertaakaan sen jälkeen kun spede oli vauva ja anoppi palautti lapsen bumerangina sovitusta hoidosta kotiin vedoten lapsen kuumeeseen, joka tosin katosi mystisesti tämän kotiuduttua.

Teinin synttäreiden jälkeen anoppia ei ole edes juurikaan näkynyt jos sitten näkymiseksi ei lasketa sitä kertaa kun tämä nakkasi junnun kyydillä kotiin sieltä ukon siskolta jossa junnu oli ollut touhuamassa ja jossa anoppi oli käynyt kahvittelemassa. Teinin synttäreitä ennen tämä taisi käydä joulun alla nakkaamassa lapsille lahjoja ovesta. Eli harva on tahti, kovin harva. Onneksi junnu ja prinsessa on jo sitä ikää että he osaavat ihan itse soittaa mummulle ja kysyä voiko tulla käymään. Harmillista, että nämä tapaamiset ei ole onnistuneet viimeiseen kuukauteen kertaakaan, mummulla kun on menoa ja töitä ja touhua.

Tässäpä se mietintö sitten onkin. Minä tiedän lähes satavarmaksi että anoppia harmittaa se, että me emme koskaan kysy häntä hoitamaan lapsia. Joka taas aiheuttaa sen, että tämä ei käy meillä. Joka taas aiheuttaa sen, että emme voi edes ajatella kysyvämme tätä hoitamaan lapsia, kas kun spede ei hyväksy mummua lähelleen. Joka taas johtuu siitä, että mummu ei tapaa oikein koskaan spedeä. Joka taas johtuu siitä että tällä on menoa, touhua ja töitä ja kun ei ole, niin mielellään tämä ei silti meillä käy emmekä me taas toisaalta jaksa saati viitsi nähdä sitä vaivaa, että kävisimme hänen luonaan.

Kierteeksihän tätä voisi sanoa, jos siis tahtoisi joksikin sanoa. Väkisinkin tässä on alkanut miettiä olisiko homma toisin jos olisin erilainen. Jos käyttäytyisin erilailla. Jos soittelisin. Kyselisin. Kuuntelisin. Purisin vain hammasta yhteen ja nielisin ylpeyteni josta johtuu se, etten kysy saati kouraise. Toisaalta taas, eikö ihmissuhteet ole vastavuoroisia? Miksi minun pitäisi soitella ja kuunnella kun toinenkaan ei soittele eikä kuuntele. Ja varsinkaan kuuntele. Hän kun mieluummin puhuu ja kertoo omasta elämästään, reissuistaan, touhuistaan, töistään, parisuhdekiemuroistaan. Pitäisikö minun silti yrittää vieläkin?

Toisaalta, vanhan sanonnan mukaan poikkeus vahvistaa säännön eli enkö voisi ajatella anopin olevan se poikkeus joka sen säännön vahvistaa. Minkä säännön, sitä tosin tässä mietiskelen myös. Ehkä sen säännön jonka mukaan ihmissuhteet on vuorovaikutteisia? Että vuoroin kuunnellaan ja puhutaan? Hohhoijakkaa kun tietäisi mikä olisi fiksuinta ja järkevintä. Taidan siirtyä mietiskelemään pyykkien pariin. Se on moro jälleen.

PS. tänään on muuten keskiviikko eikä tiistai. Joku kenties päivissä sekaisin? Eli hyvää keskiviikkoa kaikille!