Eilen illalla, jos olisin jaksanut, olisin varmasti tullut purnaamaan vielä yhdentoista kanttiin elämän epäreiluudesta. No, turhaahan tuo toki on, mutta kyllähän sen itse kukin tietää että kun on väsynyt niin pienetkin jutut jotka normaalisti ei liikuta suuntaan, ei toiseen, on niitä jotka saavat piukomaan hermoa ihan tosissaan. Oli niiiiiiin ketutuskäyrä korkealla siinä nukkumaan mennessä.

En varmasti ole ainoa ihminen tässä maailmassa joka touhaa päivällä yhtä, toista ja vielä kolmatta, ja kun ilta tulee sitä ei jaksaisi enää juuri eväänsä väräyttää yhtään mihinkään ilmansuuntaan. Paikka mihin persiinsä länttää, sen myös pitää. No, koska eilen siis tuli riekuttua sitä tätä ja tota, ja siinä sivussa muonitettua lapsia, vaihdettua vaippaa, imuria heilautettua, pyykkikonetta astianpesukoneesta puhumattakaan kiusattua jne ihan loputtomiin, olin enemmän kuin valmista kauraa yhdeksältä. Samantien kun Speden petiin asti sain ja isommat komennettua yöpuulle. Arvatkaapa vaan muistinko siinä vaiheessa keittiön pöydällä astiassa nököttäviä sämpylöitä tai ilman suojakupua olleita porkkanavaniljapiiraan paloja. No en tietenkään.

Istuin ja notkuin tietokoneen ääressä, samalla telkkaria tuijotellen, blogeja läpi selaillen, ukolle sanan kaksi vastaten ja pojan 13v juttuja kuunnellen. Tyyliin, koomassahan tässä jo. Ja silti, mikä hitto siinäkin on, ettei sinne sänkyyn voi mennä juuri silloin kun on koomainen olo, ehei, on pakko koettaa venyä ja vanua tunti kaksi lasten nukkumaan menon jälkeen, se kun on sitä OMAA aikaa. Ja mikä helketin aikatauluttava tekijä ukko muka on, eihän sinne sänkyyn voi kuin joskus HARVOIN lähteä ennen ukkoa. Pimeä irkku!

Hieman ennen yhtätoista ukko päätti siirtyä sänkyyn. Irkku luki vielä jotain blogia koneella, tämmäsi sitten myös koneen kiinni, haukotteli makeasti ja ajatteli jo kaiholla kuinka ihanaa onkaan päästä peiton alle ja lyödä silmät kiinni ja vetää unta kuukunaan. Ajatteli juu, siinä vessaan matkatessa osui silmiin se keittiön pöytä. Että siellähän ne eväät. Sämpylät ilman pussia ja piiraan palat ilman kupua. Voi helketti! Eihän se nyt iso homma ole niitä laitella, mutta siinä väsymyksen tilassa ja sitä peittoa jo unelmoineena, voi että kun ketutti.

Vessassa olisi tehnyt mieli potkia seiniä, kun niin risoi tieto siitä, että mies, tuo luomakunnan kruunu, se siellä peiton alla jo makaa kun on päivän raatanut, ensin töissä ja sitten vielä kotona lumityöt tehden. EPPÄÄÄÄ!!! Että kun ei irkun työpäivä lopu ollenkaan. Että kun ysiin asti hoitelet tenavia ja laittelet maate, taistelet Speden iltapalan kanssa puolikuolleena (Speden kun pitäisi syödessäkin päästä liikkumaan, ihan nastaa syöttää jatkuvasti kääntymään pyrkivää vauvaa), siivoat vähän sieltä ja täältä ja teet sitä ja tätä, niin ei, joku hiton homma on jäänyt tekemättä!

Oli siis enemmän kuin tarpeellista saada nukuttua yksi yö kunnolla. Yliväsymyksen huomaa aina nimenomaan siitä, että ihme pikkujutut tuntuu olevan maailmanlopun esiasteita. Nyt koko episodi lähinnä naurattaa, lähinnä oma suhtautuminen siihen kuinka KAMALA työ onkaan pussittaa sämpylöitä väsyneenä. *kjäh*

Ja nyt, ensimmäinen osio lötkölötköpäivästä on pulkassa, se on aika pukea Spede ja lähteä junnua noutamaan. Se on moro!