Viime yönä näin kauneimman unen vuosiin. Siinä unessa olin tapaamassa eläinlääkäriä, ainoaa, joka oli uskonut siihen, että koiruudella on vielä edessä elämisen arvoisia vuosia kunhan tämä saa oikeaa hoitoa. Eläinlääkäri oli ottanut koiruuteni omakseen, minä olin tämän hänelle luovuttanut. Hän asui minun ja omien koiruuksiensa kanssa kerrostalon kivijalka-asunnossa puiston vieressä, iloinen ja pirteä, hyväsydäminen nainen.

Asunto oli iso, korkeakattoinen, jollain tapaa kivilattiat sai sen vaikuttamaan ranskalaisten maalaiselokuvien miljööltä. Suuressa olohuone-keittiötilassa oli kaksi isoa tummaa tanskandoggia ja yksi kuukauden ikäinen pentu. Toinen dogeista oli minun koiruuteni. Lääkkeet olivat muuttaneet tämän karvan tummaksi, ne päivittäin annettavat pistokset joilla eläinlääkäri oli saanut tämän elämälle jatkoaikaa.

Ei koiruus parantunut ollut, sairaus oli siinä edelleen mutta elämää oli ostettu muutama vuosi lisää, kivutonta ja hyvää elämää. En osaa edes selittää sitä yhteydentunnetta joka siinä unessa syntyi heti, kun katsoin koiruuttani silmiin. Vaikka väritys ei ollut tuttu ne silmät oli ja tuntui kuin olisimme puhuneet koiruuden kanssa vain katseilla. Kävelimme yhdessä puistoon, minä, eläinlääkäri ja koiruudet, oma koiruuteni kulki lähelläni häntä ilosta heiluen, maata nuuskien.

Puistossa koiruus juoksi kuten nuorena. Riemulla, ilman kipuja, riehakkaasti toisen ison koiran kanssa leikitellen. Me keskustelimme koiruuden tulevaisuudesta eläinlääkärin kanssa, minun oli tullut aika tehdä päätös haluanko koiruuden takaisin luokseni jolloin myös päivittäiset pistokset joudutaan lopettamaan ja on vain ajankysymys, koska koiruus on päästettävä pois vai jätänkö tämän lääkärin luo asumaan.

Minä katselin sitä koiruuden leikkiä, sitä vartalon sulavaa liikettä. Koiruuden tullessa välillä luokseni minä halasin tätä, kuljetin käsiäni kaulalla, kyljissä, katselin silmiin. Minun rakas voimapesäni. Kaunis koiruuteni joka katsoi minua syvälle silmiin kuin vakuuttaen kuinka hyvä tällä oli, kuinka onnellinen tämä oli ja kuinka paljon tämäkin rakasti. Minä lähetin koiruuden vielä uudelleen juoksuun, katselin puiston vihreyttä ja tunsin kuinka sydämeni yhtä aikaa särkyi ja eheytyi.

Oli tullut aika lähteä takaisin kotiin, koiruus kulki jälleen lähelläni katsellen tiukasti eteensä. Minun autoni oli puistonlaidalla, eläinlääkärin ikkunoiden alla. Juttelimme vielä hetken eläinlääkärin kanssa, hautasin kasvoni koiruuden kaulaan ja vakuutin tulevani uudelleen. Itkien yhtä aikaa ilosta ja ikävästä minä jätin koiruuden lääkärin luo. Taustapeilistä näin kuinka koiruuteni kulki lääkärin rinnalla, katosi kerrostalon porttikäytävään.

Minä heräsin siihen, havahduin. Ja jatkoin uniani vaikka uni ei tahtonutkaan heti tulla. Tarkistettuani että mies varmasti nukkuu. Ystävämme nukkui pois eilen illalla, kuulin asiasta juuri ennen kuin itse menin nukkumaan. Olisi niin paljon sanottavaa, niin paljon tunteita kerrottavaksi mutta nyt en vain osaa. En pysty. En muuta kuin muistamaan tuon unen tunnelman ja sen rakkauden mikä siinä oli.

Pitäkää enkelit huolta heistä joista me emme enää voi.