Irkulla. Siis. Mikä on kamalin virhe minkä voi tehdä? Mennä syömään tosi tosi nälkäisenä. Valtava lautasellinen makkarasoppaa upposi kitusiin tuosta vaan parilla leivällä höystettynä ja kappas vaan... Olen ylitäysi. Pakko syödä niin että maha tuntuu räjähtävän ja sitten se iskee, armoton väsymyskin vielä päälle. Ja kun eihän se ruoka siellä mahassa edes heti tunnu, vaan vasta hetken kuluttua. Eli tässä istun enkä muuta voi.

Josta tulikin mieleen. Tänään miehen siskolla poiketessa tuli tällainen ajatus päähäni kun katselin ja ehkä enemmänkin kuuntelin äidin ja tyttären kinaa ruokailusta. Tai paremminkin äidin huokailua, kuinka tyttö on ensinnäkin maailman hitain ruokailija, puhumattakaan rasittavasta tavasta närppiä lautaseltaan ilman että lautanen sen kummemmin tyhjenee.

Myönnän, itseäni viiden loistoruokailijan äitinä ärsyttää suunnattomasti kyseisen neidin ruokailu, kuten kaikkien muidenkin jotka eivät tajua, että kun syödään, syödään, ja sitten ollaankin muutama tunti syömättä. Tätä neitiä lautasineen kun tulee katseltua kesäisin monesti ehkä jopa liiaksikin kun isolla sakilla mökillä vietämme aikaa viikosta toiseen. Ja juuri sitä ruoan siirtelyä ja äitinsä touhua syömisen ympärillä.

Minun vanhoillisen näkemykseni mukaan lapset jotka syövät ruoka-aikana, osaavat sitten olla vinkumatta vähän ajan päästä voileipää, mehua, banaania, keksiä, muroja tai yleensäkään mitään muutakaan ennen seuraavaa ruokailuaikaa, minua todellakin rassaa katsella touhua jonka lapset ja äidit välillä järjestävät ruokailun ympärille. Jos lapsi ei syö, olkoon syömättä, tasan varmasti syö siinä vaiheessa kun seuraava ruoka on tarjolla tai sitä seuraava, kunhan vanhemmat eivät tarjoile kotvan päästä jotain pientä välipalaa...

Kamalaa, irkku kuulostaa nutturapäiseltä täti-ihmiseltä. Siis kuitenkin, vähän nyt lähti ohi aiheen rönsyilemään, pointti siis oli se, että siinä sitä vääntöä ruokalautasen ympärillä kuunnellessani tuli mieleeni että kuinkahan paljon ihmisen oma kroppa osaa säädellä jo ihan pienestä sitä syömismäärää joka itselle on paras? Eli osa lapsistahan on todella vähäruokaisia, olematta silti nälkiintyneen näköisiä. Toisaalta taas, kuinka herkästi vanhemmat tuhoavat sen luontaisen säätelyn hössäämällä ruoan suhteen?

Siskoni, tuo riemun ja ilon voitto, lopetti syömisen kun oppi ei-sanan. Siis kärjistettynä. Äiti hössäsi ja hössäsi toisen ruokailun kanssa, kun ei se syö, ja se on niin hoikkakin, ja mikä siitä tulee. Loppujen lopuksi sisko kärrättiin lastenpsykologille syömättömyyden vuoksi. Tarkennettakoon tässä kohtaa sen verran, että siskoni söi hedelmiä, vihanneksia, tummaa leipää ja kuorettomia nakkeja. Suoraan sanottuna, olisiko ollut syytä kuitenkin kärrätä se äiti sinne psykologille koska äidillehän se syömistouhu oli selvästi psyyken päälle käyvä.

Lastenpsykologi totesi siskoni terveeksi, noin niinkun päänsä puolesta. Ohjasi ravitsemusterapeutille jonka tuomio oli tyly etenkin äidilleni jonka käsityksen mukaan siskoni kasvu häiriintyisi, puhumattakaan muusta kehityksestä. Jotenkin neuvolakortin viestit siitä, että kasvu oli koko ajan tasaista, puhumattakaan kehityksestä muilta osin, meni äidiltä aina ohi. Onhan se kamalaa, jos tuntuu että lapsi ei syö, etenkin jos lapsi on hoidossa ja siellä lähdetään pakkosyöttöön niinkuin tuohon aikaan tehtiin. Siskoni siis joutui syömään ja oksentamaan, tuo kun ei yksinkertaisesti saanut nieltyä lämmintä ruokaa.

Ja taas rönsyilee. Siis, tuomio oli tyly ja yksinkertainen. Olisi monella ihmisellä ottaminen opiksi siskoni, tuolloin 6v ruokavaliosta. Omenaa, paprikaa, appelsiinia, porkkanoita, ruisleipää ja perunalimppua höystettynä usealla litralla maitoa. Liha oli ainoa jonka puutteeseen ravintoterapeutti joutui puuttumaan, mutta tuokin korvattiin sanasolilla. Juuri näin. Siihen oksentamiseenkaan ei olisi menty koskaan, mikäli lapsen omaa kehoa ja tuntemuksia olisi kuunneltu.

Siskoni on nyt kohta kolmekymppinen nainen, jolla on siis yksi lapsi. Samankokoinen siitä kasvoi kuin minusta, välillä tuo on hoikempi kun minä, välillä pyöreämpi. Sillä on hampaat, hiukset, kynnet ja luut jotka eivät ilmeisesti herkästi katkea. Ihan ihmisen näköinen ja kokoinen. Ei edelleenkään juurikaan ruokavalioltaan ole muuttunut, muutama aikuisiän mukanaan tuoma lisuke sinne on tosin putkahtanut. Eli jogurtti, salaatit ja herranen aika, sehän syö McDonaldsin ranskalaisia. Muiden tuo ei syö. Eikä muutakaan lämmintä suuhunsa laita. Mutta siis, muutosta kuitenkin.

Välillä se haistelee meillä ilmaa, kysyy mikä haisee niin ihanalle (pizza, makkarasoppa, lihakastike) mutta tähän päivään mennessä en ole mitään maistettavaksi tarjonnut enkä tarjoa. Ehkä tuo joku päivä innostuu maistamaan, ja jos ei, mitä sitten. Monesti tosin olen miettinyt, jos silloin pentuna siitä ruoasta ei olisi tehty sellaista showta, söisiköhän tuo ihan eri tavalla tänä päivänä?