Nyt tapahtuu niin vauhdilla asioita että ihanhan tässä tahtoo vauhtisokeus iskeä! Ihan ensin, eilinen työpäivä oli vallan mahdottoman jees ihan kaikinpuolin. Oma opekin palaili paikalle, hommat siis niiltäkin osin hyvällä mallilla. Yksi lisäsijaistuspäiväkin tuli siinä sovittua, menen siis työmaalle ensi torstaina ohjaajan roolissa. Päivä luokassa sujui normaalin hektisellä tyylillä; mentiin ja tehtiin ja touhuttiin, selviteltiin riitoja, väännettiin ja käännettiin. Siis normipäivä.

Arviointikeskustelun kohdalla alkoikin sitten se kääääk-osuus. Tunti ennen keskustelua se iski; kaamee jännitys. Apua! Siis joo joo, toki tiesin ettei siinä ole mitään sen kummempaa, läpi mennään viuh vaan, jutustelutkin tuppaa aina olemaan varsin jees ja vaikkas mitä mutta silti. Mahanpohja TÄYNNÄ perhosia. Aivan karsea olo. Onneksi luokan tenavat on fiksuja kapineita; ei siinä kauaa ehdi perhosista kärsiä kun milloin kenelläkin on joku juttu kerrottavana tai kysymys esitettävänä.

Lievää surumielisyyttäkin oli nähtävissä; oman open ilmoitus oppilaille siitä ettei tämä tule enää maanantaina sai aikaan vastalausemyrskyn. Miten niin ei, ihan tyhmää, eikö se voi tulla meille aina ja mun tulee ainakin ikävä sitä. Hauskaa muuten kuunnella kun itsestä puhutaan kuin et olisi edes paikalla.

Ja niin. Se keskustelu. Eihän siinä ollut sitten mitään ja silti lähdin työmaalta kädet täristen ja suunnilleen ruumiistani irtaantuneena. Olo oli jokseenkin epätodellinen. Ja oikeasti, minä en MENE enää maanantaina tuonne, siis oikeasti, ajattelin kun kurvasin koulun pihasta pois. Haikeaahan se oli väkisinkin vaikka samalla järjettömän riemukasta sillä nyt se on todella suoritettu kokonaan!

Hain speden ja totesin että tosiaan, entinen työkaveri oli koettanut soittaa arviointikeskustelun aikana ja jättänyt viestin jossa pyysi soittamaan heti kun viestin kuulen, hänellä kun saattaisi olla töitä tiedossa. Soittelin työkaverille samalla kun keittelin kahvia ja mietin mitä ihmettä sitä tekisi ruoaksi suunnilleen seinille kiipeilevälle laumalle. Ja sittenhän sitä vasta olikin epätodellinen olo! Työkaverille oli tarjottu paikkaa aina toukokuun loppuun asti mutta tämä oli kieltäytynyt ja suositellut minua siihen. Aha. Antoi vielä luokanopen numeron johon soitella ja kuulkaapa nyt.

Minähän soitin lapset ruokittuani ja jaa-a, mitä tähän nyt sanoisi. Olen menossa tiistaina käymään tutustumassa kouluun ja työympäristöön jos vaikka tulisin heille töihin. Itse olen menossa työhaastatteluun mutta nämä oli siis luokanopen sanat; tule tutustumaan paikkoihin ja katsomaan josko pitäisit paikasta ja tulisit töihin. Siis öööö? Työpaikka olisi luvassa siis aina toukokuun loppuun asti mikäli sen satun SAAMAAN, minä en ihan ole lähdössä tuolla mentaliteetilla liikkeelle että lähden katsomaan kelpaako paikka minulle. 

Sitten vasta oltiinkin tärinöissä. Ja niitä tärinöitä ei tippaakaan vähentänyt pikainen kauppareissu jolla törmäsin ekan koulukevääni oppilaaseen ja tämän äitiin. Mitäs kuuluu, voi onnea, etkö nyt MILLÄÄN pääsisi takaisin pojan luokkaan töihin kun poika niin kaipaa ja nyt vasta hankalaa onkin kaikki. Positiivinen palaute, se että tenava itsekin muistaa ja mutristaa vielä kolmasluokkalaisenakin huultaan tyyliin "kun et enää oo siellä niin en mä tee" on ehkä parasta vahvistusta osaamiselle ikinä.

Niin. Nyt tuntuu oikeasti siltä että mennään niin lujaa etten tahdo pysyä tahdissa mukana. Näinköhän minä ihan oikeasti huomaan kohta olevani työllistetty aina toukokuun loppuun asti? Näinköhän minun ei tarvitse enää murehtia sitä että mistä teen rahaa? Näinköhän...