Sen verran reippaan ketutuksen lykkäsi jo eilen päälle, että en kerta kaikkiaan kyennyt edes postaamaan. Postaus olisi luultavasti sisältänyt runsaasti painokelvotonta tekstiä. Saattaa tämä sisältää sitä nytkin, sen verran reippaasti ketuttaa edelleen. Eikä vain yksi, vaan kaksi juttua. Toinen ketutuksen aihe on onneksi sellainen, että se katoaa kuin pieru saharaan yhtäkkiä. Ja sen nimi on selkä.

Minun selkäni kun on ajoittain paukahtelevaa mallia. Se on tutkittu jopa, ajatuksena josko siellä välilevynpullistumaa hankkisi tai jotain muuta rakenteellista vikaa rangassa olisi. Röntgen ei paljastanut aikanaan mitään kummallisuuksia, notkoselkä mikä notkoselkä, mutta ei pullistumia tai nikamapuutoksia tai vastaavia. Lopulta sain lähetteen fysioterapeutille. Vika selässä on siitä inhottava, että selkä pettää yhtäkkiä, ilman varoituksia. Väärä liike, väärä nosto, väärä hetki, noin suunnilleen.

Fysioterapeutti löysi syyn selän ajoittaiselle paukahtelulle. Ylinotkea ranka, oli muistaakseni sanamuoto jota tämä käytti. Epäillen samalla vahvasti sanojani, kun kielsin etten ole ammatikseni tanssinut, en sen enempää jäällä kuin lattiallakaan. Hänen mukaansa ammatikseen tanssineet kärsivät kyseisestä rangasta eläkkeelle jäätyään. Eli nikamat itsessään ei liiku yli, mutta selän kiertoradat ovat luonnottoman notkeat. En epäile, sen verran notkeana olen pysynyt tähän asti selästäni vaikka minkäänlaista venyttelyjumppaa en ole harjoittanut tuolle.

Nyt selkä on ollut pari vuotta suht hyvä. Kerran aiemmin tänä kesänä tuo oli aikeissa naksahtaa kunnolla, onneksi tuolla kertaa naksaus oli vain piiperonaksaus ja selkä oli kunnossa päivässä. Siihen kun on paras apu väkisin liikkuminen. Eikä siis mikään kävelyllä käynti tai uimassa pulahtelu, ei silloin kun se on jo naksahtanut. Ehei, vaan reipashenkinen liikkuminen kuten vaikkapa siivoaminen. Nostella ei tosin voi mitään tuolloin, mutta tavaroita voi laitella paikoilleen ja heilutella varoen imuria. Ilmeisesti liikeradat on silloin niin monipuolisia että pikkuhiljaa se jumi sieltä katoa.

Eilen selkä naksahti. Kun nostin spedeä lattialta. Läheltä piti, etten lentänyt nokalleni speden kanssa, kipu kun muistuttaa puukoniskua selässä ja saa jotenkin aina oman kontrollin jalkoihin ja selän alaosaan hukkumaan. Jotenkin sain onneksi pöydän reunasta kiinni ja tuntuman jalkoihini takaisin siinä samalla. Aivan hieman teki mieli päästellä ilmoille muutamia painokelvottomia sanoja, samalla voimalla selkä naksahti viimeksi muistaakseni reilu kaksi vuotta sitten. Silloin sen tokenemiseen meni likemmäs kolme viikkoa, jona aikana en pystynyt istumaan kuin puolittain makaavassa asennossa toisen kankun päällä ja kävelemään kuin housuihinsa paskonut aku ankka töpöttäen. Tuolla kertaa tein tosin sen virheen, että varoin kaikkea mikä teki selkään kipeää. Sen jälkeen kun selkä on naksahdellut, vaikkakin lievemmin, olen väkisin ja hammasta purren toiminut vaikka kuinka olisi sattunut.

Samaa kaavaa käytin siis eilen. Paras siivouskohde oli lastenhuone. Aina kun jalat petti alta, reippaasti kädet vastaanottamaan ja siellähän sitä kerättävää oli vaikka millä mitalla lattiatasossakin. Kolme kertaa ne petti, jalat, sen parin tunnin aikana minkä yläkerrassa hääräsin. Iltapäivällä, prinsessan hammaslääkärikeikan aikoihin, selkä tuntuikin jo paljon paremmalta. Aivan kuin toiselta kuin vielä muutama tunti aiemmin. Illalla oli jo selvää voittajafiilistä ilmassa kun selkään vihlaisi enää vain ajoittain mikäli satuin liikahtamaan tai ojentamaan käsiäni jotenkin väärin. Spedeä en tosin nostellut eilen enää ollenkaan, hurraa ukon kesäloma.

Voittajafiilis katosi kuin pieru saharaan tänä aamuna kun sängystä nousin. Jo pelkkä istuma-asentoon itsensä nostaminen aiheutti puukotusoireyhtymän. Vaatteiden nostaminen lattialta sai toisen puukoniskun aikaan. Lopulta oli pakko klenkata olkkarin puolelle pukemaan. Sukkia en tahtonut saada millään jalkaan kun joka asento aiheutti puukotuksia. Voi perse! Viiden minuutin sitkeän ähinän, kiroilun ja vääntelyn jälkeen olin kuin olinkin pukeissa. Oikeasta jalasta tuntuu olevan jotain jumissa, koko jalkaa polttelee ja kiristää. Istuminen tosin onnistuu, kunhan sen tekee tasan tarkkaan tietyssä asennossa ilman pienimpiäkään heilahduksia suuntaan a saati b. Kävelykin toimii, kunhan muistaa olla liikuttamatta käsiään himpunkaan vertaa väärin tai astumatta pikkuisenkaan väärällä tyylillä. Perkema, näinköhän tässä menee nyt useampi päivä toetessa...

Katsellaan, pitää vain sitkeästi toimia eikä parane istua kuin tovi kerrallaan. Josta pääsenkin siihen ketutusaiheeseen numero kaksi. Joka onkin sitten oikeastaan vielä pahempi ketutuksen aihe. Ja se on se meidän lomanen. Se ensi viikolle varattu. Jonka saimme pitkällisten suunnitelmien, neuvottelujen ja aikataulusovittelujen jälkeen järjestymään. Nyt se perkele on vaarassa mennä metsään! Eikä suinkaan tämän selän takia, ehei, ei edes speden takia, joka on btw parantunut! Tässä kohtaa on aploodien paikka, ilmeisesti tuo singulair tosiaan saa sen pahimman ongelman pysymään poissa eli ahdistuksen. HURRAA!

Speden pitäisi mennä hoitoon tädilleen. Valitettavasti kun tilanne on se, että kummitäti, jolla spede on ollut aiemminkin yökylässä, on töissä. Mummu taas on todellakin estynyt ottamasta poikaa. Speden toinen kummitäti ottaa junnun ja prinsessan mutta on ilmoittanut jo vuonna muna, ettei ota vauvoja hoitaakseen, sen verran reippaasti saa heräillä ja stressata jo muutenkin oman pienempänsä kanssa. Speden kolmas kummitäti taas on myös töissä ja toisaalta, hän ei uskaltaisi spedeä vielä yöksi ottaakaan. Lapseton nuori naiseläjä siis, joka arastelee joissain määrin edelleen speden kanssa oloa. Tämä täti jolle speden pitäisi mennä, on ilmoittanut jo aikaa sitten, että ottaisi niin mielellään spedeä hoitoon jos vain aikataulut osuu.

No, nyt osui ja päivä saatiin sovittua perjantaina. Suunnitelmiakin tehtiin, spede kun on pääasiallisesti kuitenkin ollut, merkillistä kyllä, vain äidin ja isin seurassa. Tarkoitus on, että pojan kanssa käydään ennen tiistain lähtöajankohtaa ainakin pari-kolme kertaa tädillä istuskelemassa. Eilen piti sitten käydä tädillä, ei onnistu. Hän on reissussa. Palaa tänään. Mutta tänäänkään ei käy, kun paluuaika on auki. Huomenna, jaa, no ehkä, pitää katsoa. Perjantaina ei, oma poika palaa parin viikon isäreissulta. Lauantaina, no, katsellaan, tai sunnuntaina tai maanantaina, pitäisi kuitenkin mennä vähän reissuun vielä sen omankin tenavan kanssa.

Ukko, jolle olen tämän tätihommelin langettanut täysin, suunnilleen puhisi kiukusta eilen puhelun jälkeen. Kuulosti kuulemma siltä, että speden hoitohalukkuus oli romahtanut perjantain jälkeen tasolle -100. Että ehkä spedeä ei nyt sitten tädille saadakaan. Ja vaikka saataisiin, voidaanko tuota sinne viedä, mikäli tämän kanssa ei sinne päästä käymään kuin kerran ennen reissua. Ei. Sitä mieltä minä olen. Ja nyt alkaa tosiaan näyttää siltä, että hyvällä säkällä, suotuisien tähtien alla, speden kanssa voi tädillä käydä juuri ja juuri sen pari kertaa. Kysyin ukolta eilen, että kysyikö tuo eikö täti tahdokaan ottaa. Ei ollut kysynyt, mutta siltä kuulemma kuulosti vahvasti.

Tänään ukko kysyy. Tai ainakin niin väitti. Samaan hengenvetoon kun totesi, että mikäli tämä nyt peruu, kun homma on juuri vasta sovittukin ja hotelli varattu ja itse latauduttu, niin hän ei puhu tädille enää ikinä. Joka kuulostaa sikäli pahalta, että ukko saattaa tuon ihan oikeastikin päättää ja silloin sitä ei pysty enää muuttamaan. Ehdoton kun on, joissakin asioissa. Helketti soikoon. Pakko todeta, että oma lomafiilis katosi eilen huitsaan samantien. Läheltä piti jo, etten perunut koko hotellia ja lomaa.

Siinä sitten kelasin omia sukulaisiani läpi. Paskamaista, mutta ainoa sukulaiseni joka ei ole töiden takia varattuna ja jolle voisin speden ajatella, asuu liki parinsadan kilsan päässä. Ja tämänkin kohdalla pitäisi tehdä ensin tuo muutaman käynnin tutustutus. Eli kyseinen täti-immeinen ei ole oikeasti mahdollinen. Risoo. Ja reippaasti. Pakko myöntää. Jos tämä reissu nyt kaatuu, niin seuraava mahdollisuus on sitten ensi kesänä. Selkä nyt paranee taas ajan mittaan eikä tunnu alkuunkaan yhtä katastrofaaliselta kuin tuntuu tällä hetkellä ajatus siitä, että käteen menee. Helvetti soikoon, menen kahville.

Heti kun pääsen tästä tuolista pystyyn...