Vai miksi ihmeessä tämä heräsi reippaasti ennen viittä? Pakkohan se on myöntää, jännittäs etten sanoisi! Jännittää miten leikkaus menee. Jännittää miten ukon toipuminen lähtee käyntiin. Jännittää millaiset mielialat tässä pirtissä tulee olemaan. Jännittää miten suoriudun kokolailla yksin kotihommista ja kaikista muista touhuista jotka elämään kuuluu. Jännittää jopa se kauanko ne kaikki kotihommat ja muut touhut tulee olemaan yksin minun kontollani. Höh!

No, leikkaus menee varmasti hyvin. Toipuminen lähtee hyvin käyntiin. Leikkaus auttaa ukon vaivoihin. Mielialat on siedettävät ja minä suoriudun kaikesta tuosta vaan, ilman pienintäkään väsymystä sillä enhän minä joudu kauaa niitä yksin hoitelemaan. Tätä mantraa ajattelin hokea itselleni lähimmät tunnit ja päivät ja ehkä jopa viikot, riippuen ihan siitä miten homma tänään hoituu.

Toteanpa tässä ja nyt senkin että ukon kellarinvuorausprojekti on ollut täydellinen menestystarina! Jos minä, joka en tähän aikaan vuodesta ole voinut laittaa paljaita varpaita lattiaan ilman että varpaat on jäätyneet jääpuikoiksi samantien kun ne sinne on osuneet, voin köpötellä makkarista keittiöön pelkillä pikkareilla ja paidalla ja vieläpä pukea housut ja sukat jalkaani ilman paniikinomaista tösötystä varpaiden muuttuessa sinisiksi niin mikä muu se voi olla kuin täysosuma? Lattiat on paaaaljon lämpimämmät kuin aiempina syksyinä eli hurraa! Se todella kannatti!

Muutenkin ukko on pannut parastaan. Lauantaina tämän serkkupoika toi uudet, suhteilla puoli-ilmaiseksi hommaamansa, talvirenkaat talon nurkalle ja eilen ukko käytti ne rengasliikkeessä vanteille laitettavina. Serkkupoika on luvannut vaihtaa ne auton alle siinä kohtaa kun vaihto on tarpeen eli tämä osio talven odottelusta on kuosissa. Siinä illansuussa ukko paikkaili vielä junnun pyörän sisäkumin joten sekin homma on hanskassa. Kävipä tuo vielä ruokakaupassakin joten muutamaan päivään minun ei tarvitse sinne sännätä.

Muilta osin eilinen päivä olikin... onneton? Tylsä? Tympeä? Kävipä näet niin että minä kiikutin speden vauhdilla tarhaan, hölköttelin itse töihin ja keittelin kahvit siinä ohjaajien palaverin lomassa. Ukko soitti todeten ettei junnun puhelin ole päällä, saman havainnon olin tehnyt jo aiemmin itse. Päädyimme siihen että junnu joko ilmestyy kouluun ajoissa, myöhässä tai ei ollenkaan, oikein mitään kun ei ollut asian hyväksi tehtävissä juuri sillä hetkellä.

Kotvan kuluttua junnu soitti ja itki puhelimessa kuinka pää on kamalan kipeä ja on ihan hirveän huono olo, oksennuskin oli siinä tulla tupsahtanut. Pääkipua lapsi oli valittanut illallakin joten minä kipitin käymään terkalla joka kirjoitti minulla sairaslomalapun eiliselle ja sen perään hölköttelin kotiin. Tulipa ainakin vetäistyä kunnon aamulenkki, jos näin voi sanoa. Kotona totesin että ei tuo ihan kunnossa taida olla, junnuhan kun ei viihdy makuuasennossa päivisin yhtään.

Mikäs siinä sitten. Latailin pyykkikoneen. Järkkäilin paikkoja sieltä täältä. Rempaisin kierrokset imurilla. Viikkailin vaatteita kaappeihin. Tyhjensin pyykkärin. Latasin uudelleen. Puolen päivän kanttiin junnu alkoi vaikuttaa taas omalta itseltään. Olen jo jonkin aikaa epäillyt että junnu saa ajoittain migreenikohtauksia, tämä kun ei ole ensimmäinen kerta kun poika on yhtäkkiä vellonut mahdottoman pääkivun ja pahoinvoinnin kourissa.

Tämäkin lähtee tutkittavaksi kunhan sinne koululääkärille ensi viikolla menemme AD/HD-asioissa. Sitä ennen minun tosin täytyy kiikuttaa se yksi kaavake täytettäväksi junnun luokanvalvojalle, eilen kun en sitä ehtinyt sitten viedä. Taidan viedä tänään, jotenkin sopii hyvin kuvioon kun olen todnäk työmaalla himpan puolipitoisessa fiiliksessä, kiitos sen ukon leikkauksen jonka suhteen varmasti odotan tietoa kuin hullu punaista polkupyörää.

Iltapäivästä teini pyörähti paikalle, tämä oli ollut ekaa päivää uudella työmaallaan ja mahdottoman kivaa oli ollut. Loppuviikoksi he olivat sopineet pomon kanssa tälle pelkkää iltavuoroa, kas kun paikalla on kolme TET-nuorta jotka pyörivät pitkin työmaata aamupäivät joten teinin opettaminen työn kaikkiin osiin on himpan hankalaa nuorten pörrätessä jaloissa. Ihanaa kun teinin asiat tuntuu pikkuhiljaa järjestyvän ja aivan ihanaa että tämä kävi pitkästä aikaa ihan yksin kotosalla.

Ei sillä etten pidä mahdottoman paljon adoptiolapsenkin seurasta mutta välillä tekee hyvää olla ihan vain kaksin teinin kanssa. Olen suorastaan kaivannut ihan kaksinkeskeistä höpöttelyä sillä adoptiolapsen aikana sitä ei ehdi niin koskaan harjoittaa kun tälläkin on miljoona asiaa jotka kertoa ja kysyä ja todeta. 

Tämän päivän ohjelmaa lienee turha kertailla sen kummemmin. Lähdemme liikkeelle puoli kasin kanttiin, ukon hypättyä kyydistä huristelen työmaalle ja siitä sievästi kotiin kahden kanttiin. Se, pääseekö ukko kotiin vai ei, on vielä hämärän peitossa mutta eiköhän tuo iltapäivästä selviä. Sekin käynkö hakemassa tämän vai tuleeko tämä jollain muulla kyydillä on hämärän peitossa mutta eiköhän tuokin sitten järjesty kun sinne asti päästään.

Vaan jaa, taidanpa siirtyä nyt kotvaksi aamulehden pariin. Hiuksetkin on syytä taas kesyttää, mikähän siinäkin on että ne nousee aina yön mittaan joka ilmansuuntaan sojottavaksi palloksi? Viettäkääpä oikein kivakivatiistai, minä pyrin samaan vaikka se nyt ei välttämättä ihan tuosta vaan onnistukaan. Se on moro!