Nyt se on suoritettu. EA1. Jes! Vaan kyllä siinä kuulkaa elvytettiin. Kyllä siinä mietittiin erinäisiä hätäaputoimenpiteitä. Kyllä siinä treenattiin. Harjoiteltiin. Mietittiin. Jessus, ei se ensiavun harjoittelu mitään maailman kevyintä hommaa ole, ei. Sai tehdä ihan tosissaan töitä. Ensiapukurssin pikainen yhteenveto; nolo hetki perjantaina, aamun alkajaisiksi kun kouluttaja kysyi kuinka moni on joutunut soittamaan jossain tilanteessa yksykskakkoseen.

Olin kahden vaiheilla nostanko käteni vai en, lopulta nostin. Kaduinkin suunnilleen samantien. Kouluttaja kun jatkoi kysymyksellä "missä tilanteessa ja miten asia eteni". Ei kiva. Siinä kohtaa kysyin opiskelukaipparilta onko tällaiseenkin pakko muka vastata. Minua aiemmin viitanneet selittivät kokemuksiaan polkupyöräonnettomuuden tiimoilta, toinen kolarin yhteyteen liittyen. Keskustelu kävi kiivaana tyyliin "miten uhrille kävi" ja "miltä tilanne sinusta tuntui".

Siinä kohtaa kun kouluttaja suuntasi kysymyksensä minulle olisin halunnut vajota maan alle. "Löysin kuolleen ihmisen pihasta ja naapurin mies veti itsensä hirteen". Just. Totaalinen keskustelun tappaja-aloitus. Asiaa ei mitenkään auttanut se että kouluttaja teki jatkokysymyksen "joku tuntematonko pihasta löytyi". Ei kun ihan vaan oma äiti. Kieltämättä ehkä koko koulutuksen pahin hetki ja pahin hetki pitkään aikaan yhtään missään.

Onneksi tuleen ei jääty makaamaan vaan koulutukseen mahtui muitakin maininnan arvoisia hetkiä. Huippuhetki eilen; "tuohan kuuluisi ehkä ennemmin teatterikouluun". Annettu tehtävähän oli maailman simppelein ikinä, näyttele kemiallisen reaktion aiheuttaman leimahdustulipalon uhria, hengitykseen ottaa, suupielet ja kasvot on palaneet, sokkiakin pukkaa. Piis of kakku! Ja minähän näyttelin, varmemmaksi vakuudeksi kouluttaja maskeerasi minut kalman kalpeaksi sokkipotilaaksi, suun ympärys punoittavaa ihoa ja käsivarressa julmettu palovamma.

Hauskaa oli. Jopa niin hauskaa että olisin voinut esittää osaa vaikka kuinka ja kauan! Kaiken kaikkiaan koulutus oli varsin onnistunut. Ennen kaikkea olen tyytyväinen siihen että pääsin harjoittelemaan elvytystä elottoman ihmisen kohdalla, huomasin kuinka pieni määrä ilmaa pitää puhaltaa että lapsen keuhkot täyttyy ja kuinka paljon pitääkään painaltaa että verenkierto pysyy toimivana. Ja ihan ensteks paras anti; MUISTA AINA VARMISTAA HENGITYSTEIDEN AVOINNA OLO, olkoonkin ettet osaisi tai uskaltaisi tehdä mitään muuta. Suurin osa kolarikuolemista johtuu tukehtumisista!

Kotiin suoriuduin puoli neljän kanttiin, neljän kanttiin kiikutin ukon keskustaan. Istahdin alas mutta vain hetkeksi sillä syötyäni haaveilin jo hetkestä vällyjen alla silmät lurpallaan spede seurana. Ei ihan natsannut. Inan kasvattaja soitti ja se puheluhan kesti heittämällä likemmäs puolitoista tuntia. Puhuttiin ummet ja lammet sähköistä, heille oli osunut nollasähköä torppaan ja nyt on edessä useamman sadan euron kodinkoneiden uusinnat jotka tosin maksaa Fortum, ja samalla plääsättiin löytöeläinkotijutut.

Lopulta soiton syykin selvisi; kasvattaja on lähdössä astutusreissuun ja pikkupennut tahdotaan omien kasvattien luotetuille perheille. Koska en uskalla ottaa koiruutta nyt kun tiedän prinsessan allergisoituneen kissoille ja mahdollisesti myös koirille, junnun olleen liki 5vee sitten koira-allergiavapaa mutta kissa-allerginen, niin lopputulemahan oli seuraava; no tuut nyt silti kurkkaan pentuja keväällä. Ensin sanoin JOOO mutta samantien tajusin purra kieleeni ja totesin että EI! Kyllä minä tiedän ja sinä tiedät MITEN siinä taas käy! En minä viimeksikään tullut kuin KURKKAAMAAN ja miten kävi?

No silläpä eikun joo eikun siis tuut eri asenteella... Lopulta kasvattaja lupasi pystyttää joka helketin valtatien varteen varoituskyltit että tiedän olla osumatta paikkakunnalle JOS astutus onnistuu ja pennut näkee päivänvalon. Hahaa! Ja silti, arvatkaa kaihertaako. Kohta siellä on niitä ihania, taivaallisia mokkakahvikuonovauvoja. Ja minulla ei ole. Höh nyt! Siis htti soikoon nyt! Saanko muuttaa nelikymppislahjatoivetta? Tiedän totta tosiaan että jos homma ei toimi, ts allergiaa pukkaa, niin voin aina palauttaa pikku mokkakuonon kasvattajalle...

Ja eläinlinjalla se ilta sitten osin jatkuikin, adoptiolapsosen kissan ottanut lapsuudenystävä infoili jo viikolla että asiat on paremmin kuin hyvin, kolliherra ei ole kertaakaan pissannut muualle kuin laatikkoonsa, on intoutunut leikkimään kuin pahainen pikkupenska ja on kertakaikkisen ihana kolliherra. Huomautettakoon että tämä lapsuudenystävä on viime syksynä puoliyksinhuoltajaksi jäänyt isä jonka lapsoset on tämän luona joka toisen viikon, joka toisen viikon lapsoset on äidillään.

Tänään sain lisää väliaikatietoja vaikka eipä nämä enää taida olla väliaikatietoja vaan pysyvän kodin tietoja; kolliherra on vauhkopää, rakastaa yli kaiken peikonlehteä noin ikäänkuin ravintona ja on tehnyt uuden isäntänsä telkkarin katselusta mahdottomuuden, tämä kun makoilee elämänsä ihmisen kasvojen päällä kun elämänsä ihminen koettaa seurata televisioa. Kuulostaa siltä että kolli löysi ihmisensä ja lapsuudenystävä kollinsa!

Ukko palaili reissustaan reippaasti etuajassa ja pikkuisen enemmän kuin sievissä ja minua kävi jotenkin ärsyttämään. Lopputulos sohvalla nukkuva ukko ja minä köpsöttelin aika pian sen jälkeen nukkumaan. Kaiken kaikkiaan silti hitsin hyvä lauantai! Näitähän voisi ottaa vaikka lisää! Ja nyt, hyvää pyhää kaikille ja se on moro!