Jäykkäselkäistä ja tylsämielistä sellaista. Kuinka pieniä juttuja sitä toinen keksiikään tehdäkseen toiselle kantansa selväksi. Hyvin sujunut junnun täydellinen äitin-isin-sänky-kielto ei toivottavasti kaatunut tai muuttunut muutaman illan tappelunumeroksi junnun kanssa, havahduin yöllä siihen kun poika asetteli tyynyään selkäni taakse. Jo aiemmin yöllä havahduin junnun yskimiseen ja vainkaisuihin, joitka mies kunniakkaasti hiljensi. Olisiko viimeinen huutelu ollut sitten liikaa, ja mies kehottanut poikaa siirtymään meidän väliimme?

Vaikka mikäs, valmiiksi jo nukuimme täysin eri puolilla sänkyä eli tilaa tuossa välissä oli, vaikka olisi torvisoittokunnan kutsunut paikalle. Silti, mies itsekään ei siedä poikaa jatkuvasti mönkimässä meidän sängyssämme, joten mikä järki on ehdoin tahdoin aiheuttaa muutamaksi yöksi taas tämän toiveen musertelupakko? Jonka suorittajana olen luonnollisestikin minä, miehen piuhat kesken yöunien ei riitä kuin korkeintaan huutamaan hiljaisuutta makuuhuoneeseen.

Oma toiveeni ja eräänlainen kultainen sääntöni, jonka mukaan aurinko ei saa laskea riidan ylle, on romuttunut moneen kertaan miehen kanssa. Mies on pitkäkestoinen riitelijä. Itse koetan sovitella ensimmäisinä päivinä, jossain vaiheessa saan mittani täyteen ja annan olla, vielä eilen ei ollut se vaihe. Kävin pariin kertaan taistoon tuulimyllyä vastaan, ei vaikutusta. Kivaa ei kuulemma ole, kenellekään, mutta menee se näinkin. Ai että minä vihaan miehiä tällaisina päivinä ja tällaisissa tilanteissa.

Tänään taitaakin olla sitten jo Se päivä, jolloin minulle on aivan sama mitä mies tekee tai jättää tekemättä. Toisin sanoen, koko mies muuttuu minulle näkymättömäksi ja hajuttomaksi tyypiksi. Meillä menee riidat aina samalla kaavalla, onneksi niitä ei ole, kunnollisia siis, kuin kerran kaksi vuodessa jos aina edes silloin. Ilmeisesti mieheen se ei niin koske, mutta minulla on aina sydän riekaleina ja mieli täysin maassa. Tosin kierona naissukupuolen edustajana, näytänkö sitä miehelle? No en. Minuunhan ei koskaan satu ja minä en kaadu. Liian vahva? Ulkopuolelta katsottuna? Tästä paremmin joku toinen kerta, nyt pysyn tässä kotikriisiaiheessa.

Otammehan mekin miehen kanssa yhteen, paljon useammin kuin kerran kaksi vuodessa, mutta emme riitele varsinaisesti, vaan esitämme ennemminkin eriäviä mielipiteitä ja makustelemme toistemme kantoja. Loppujen lopuksi, niitä eriäviäkin mielipiteitä on aika vähän, koska suuresta osaa arkipäiväkysymyksiä olemme samaa mieltä. Ja mies on siitä hauska kapistus, että tuo ei viitsi mistään yhdenpäiväisestä kanssani kinata, niinkuin en minäkään hänen kanssaan.

Niistä maailman isoista asioista olemmekin sitten usein eri mieltä, minä olen paljon suvaitsevaisempi ja joustavampi, mutta mies on sellainen jäärä omissa näkemyksissään että harvoin niitä isoja asioita meillä käsitellään. Eihän ne varsinaisesti edes liity meidän omaan elämäämme. Sitä paitsi, minä en tätä nykyä enää halua muuttaa toista miksikään mitä tuo ei ole, se on tie joka on varmasti väärä jokaisessa parisuhteessa. Joitain käyttäytymistapoja pystyy muuttamaan, mutta sitä ihmistä itseään, sitä et voi muuttaa.

Ja vaikka jotenkin saisitkin tuon muutettua, se on vain tilapäinen muutos, joka ennemmin tai myöhemmin puhkeaa kuin kupla. Toinen pitää hyväksyä sellaisena kuin tuo on, nauttia niistä hyvistä piirteistä ja antaa niiden "huonojen" jäädä huomaamatta, ja jos tämä ei onnistu, on selvästikin liian erilaisen ja itselle sopimattoman parin kanssa koettamassa kulkea eteenpäin. Filosofiaa, osa tuhat. Tarkemmin, irkun filosofiaa jota siskoni vihaa.

Hän ei ymmärrä miksi pitäisi tyytyä mihinkään, miksi ei voi olla sitä täydellistä unelmapuoliskoa jota hän edelleen odottaa. Irkun vastaus, ei sellaisia olekaan, jokaisessa on jotain jonka toivoisi olevan erilailla. Irkulle itselleen tuo jääräpäinen mies on täydellinen, vaikka tänään voisinkin vaihtaa sen kahteen kameliin ja vesileiliin. Onneksi emme asu aavikolla...