Useampana aamuna olen ollut virkeä kuin mikä lähes heti herättyäni mutta tänä aamuna, ehei. Ei toimi. Onneksi tämä aamu sijoittuu kiirusasteikolla tasolle 2 eli kasiin menijöitä ei ole kuin kaksi. Tai oikeastaan yksi, se toinen lähtee jollekin messuille amisluokkansa kanssa eli työharjoitteluvapaa päivä olisi hällä tänään. Messuista on kohkattu suht paljon tammikuusta asti, kas kun niille messuille ei pääse kuin 18v täyttäneet joten hänen luokaltaan sinne ei lähde kuin pari hänen ja open lisäksi. Nih!

Eilinen aamu olikin sitten kiireellisyysluokkaa 1, teiniä ja mökkeilevää poikaa lukuunottamatta jokainen kouluikäinen tästä torpasta tallaili kouluun kasiksi. Olin sopinut jo valmiiksi ukon siskon kanssa että ekaluokkalainen serkkutyttö tulee koulun jälkeen iltapäiväksi meille mutta olimme joutuneet rukkaamaan suunnitelmaa himppasen jo edellisenä päivänä, serkkutyttö kun piti käyttää ensin hammaslääkärissäkin ja tähän toimeen tarttui anoppi joka toi hammaslääkärikeikan jälkeen neidin meille. Eilen aamulla suunnitelmaa rukattiin sitten vielä hieman lisää, nuorempi serkkutytöistä kun oli huudellut edellisen yön valitellen sekä kurkkuaan että korvaansa ja olikin tarhan sijasta päätynyt eilen aamusta myös anopin hoiviin.

Yhden kanttiin päivällä anoppi kiikutti sitten kumpaisenkin tytön meille. Korvakipuilua ei ollut enää nähtävissä himppastakaan nuoremmassa serkkutytössä mutta kurkkuun kuulemma koski välillä. Onneksi kurkkukipu ei vaikuttanut kykyyn leikkiä ja syödä, meno oli aika hektistä koko iltapäivän kun serkkunelikko spedellä vahvistettuna pääsi vauhtiin. Meno rauhoittui kummasti ruoan jälkeen kun nelikko päätti lähteä pihalle touhuamaan ja aika pian tämän jälkeen serkkutyttöjä tultiinkin jo noutamaan. Tämä päivä on vielä sikäli auki, että alustavan suunnitelman mukaan ekaluokkalainen serkkutyttö tulee prinsessan kanssa samaa matkaa koulusta meille mutta kun se pienempi.

Josko tätä taas yöllä vaivaa se korvakipuilu jolloin tarhaan ei viitsisi viedä tänään eli saattaa olla että tämäkin tämähtää paikalle jo aamupäivästä. Aamupäivästä siksi, että prinsessalla on hammaslääkäri ysin kanttiin oikomishoidon tiimoilta ja lupasin napata pienemmän serkkutytön ukon toisen siskon hoivista tämän jälkeen jos tyttö ei tarhaan pääse. Tosin ehdotin myös sitä vaihtoehtoa että otan tytön mukaan sinne hammaslekuriinkin, tämä kun osaa olla sievästi kunhan junnu ei ole paikalla mutta tämä asia jäi vielä hieman auki. Kuten moni muukin juttu, ukon sisko kun oli aivan poikkikatkikuollut eilen kun tyttöjä haki ja sopimus jäi hiomatta loppuun. No, eipä tuon ole niin väliä, voin kyllä napata neidin mukaani ihan missä vaiheessa tahansa aamua tai olla nappaamatta, ihan sen mukaan miten yö on mennyt.

Koin eilen illansuussa pahemman puoleisen järkytyksen. Ihme asioista sitä viitsiikin järkyttyä, naapurit näet kaatoivat ison koivun heidän pihastaan. Siis sen, joka on ollut paikallaan ilmeisesti ikuisuuden suunnilleen ja jota olen aina ihastellen katsellut ja manaillut kun ei meidän pihaamme ole sellaista jätetty pystyyn silloin vuonna käpy ja muna kun tälle alueelle on taloja rakennettu. Siinä koivussa on ollut narukeinu kiinni korkealla korkealla oksalla ja lapset keinuneet siinä aina naapuruston lapsia myöten ja jollain tavalla minä olen, tai no olin, hyvin kiintynyt siihen koivuun koska se näkyi keittiön ikkunasta vakaana maamerkkinä. No, nyt sitä ei ole. On vain runkoa pätkä jäljellä ja jotenkin koko näky saa minut heti no, suremaan koivun kovaa kohtaloa.

Ymmärrän toki että koivu oli heidän ja varmasti varjosti inhottavasti heidän pihaansa. Silti. Surullista on tämä. Paitsi että koivu on ollut näemmä minulle maamerkki on se ollut sitä myös meidän lapsillemme, ikkunasta kaatoa tuijotellut prinsessa kun nieleskeli kyyneleitä illalla ja totesi ettei enää ikinä puhu naapurin sedälle mitään. Hassua millaiset asiat ympäristössä tuntuukaan niin omilta ja kuuluvan jotenkin kuvaan.

Tänä aamuna totesin suoranaista iloa tuntien että yöpakkaset on lauhtuneet. Varvas kun toimii lämpömittarina ja kertoo lähes heti herättyäni kuinka kipakka ilma ulkona on. Onneksi sen jälkeen kun aloin napsia noita lasten aspiriineja ei ole ollut yhtäkään kunnon kipukipukohtausta varpaan osalta mutta ilmoittelupuolta se on silti hoitanut edelleen. Toivottavasti talven selkä alkaisi nyt taittua ihan oikeasti, olen lopen kyllästynyt kylmyyteen ja jopa lumeen vaikka se maisemaa mukavasti valaiseekin.

Asiasta täysin sammakkoon loikatakseni kerron vielä perään ajatuksia herättäneen koomisen näyn johon olen törmännyt viime aikoina joka aamu. Ehkä se on tämä aamujen valoisuus joka on saanut minut kiinnittämään asiaan erilailla huomiota tai sitten se samainen aamujen valoisuus on saanut koiranaisen lenkittämään koiriaan aikaisemmin jolloin nämä todella huomaa kun muilta osin on vielä kovin hiljaista lähiseudulla.

Tämä koiranainen näet lenkittää kahta riisitautisen kissan kokoista koiraa aamuisin. Todennäköisesti myös päivisin ja iltaisin mutta tuolloin he katoavat yleiseen vilinään jota ympäristössä riittää. Oikeampi tapa ilmaista tämä lenkitys olisi ehkä todeta että koiranainen on matkustajana aamuisin. Nämä riisitautisen kissan kokoiset koirat kun puksuttavat eteenpäin kuin höyryjunat ja nainen kulkee perässä taapäin nojaillen ja selvästikin kantapäitään maahan kaivellen. Näky on kieltämättä humoristinen vaikka se ajatuksia herättääkin.

Olen näet koukuttunut viime aikoina myös LIVin ohjelmaan Isännän ja Koiran Käytöskoulu jonka eilinen jakso oli jokseenkin surullinen. Tästä ohjelmasta johtuen jäin oikein miettimään että kuinka yleinen mahtaakaan olla ihmisillä käsitys siitä että a. pikkukoiria ei tarvitse kouluttaa saati opettaa tavoille, nehän kun saa nostettua vaikka seinälle halutessaan ja b. isot koirat ovat niitä jotka purevat ja ovat vaarallisia. Eilisessä jaksossa cockerspanieli jouduttiin lopettamaan koska tämä oli purrut perheen pienintä lasta aiemminkin ja lopulta raateli tämän niin että edessä oli tikkausreissu.

Totta on, että iso koira on kurittomana ja kouluttamattomana suurempi riski ja vielä vaikeampi hallittava kuin pikkukoira, mutta ei tämä silti poista sitä että myös pikkukoira tarvitsee tietyn peruskoulutuksen. Minä en ole muutamaa hassua kertaa lukuunottamatta törmännyt isokokoisiin koiriin jotka ovat olleet vihaisia tai joiden kanssa on pitänyt varoa ettei nämä nappaa kiinni odottamattomasti, sen sijaan useampaakin pikkukoiraa on joutunut varomaan koska nämä ovat saattaneet näykätä tai ovat olleet valmiiksi aina hampaat irvessä vieraiden seurassa.

Viimeisen pari vuotta, minkä olen aktiivisesti kurkkinut uteliaana koiria jotka kulkee omistajiensa kanssa pitkin lähiseutua, olen tehnyt myös sen huomion että mitä kookkaampi koira, sitä todennäköisemmin se ei vedä omistajaansa perässään vaan osaa kulkea narussa hötkyilemättä. Sen sijaan höyryjunaa muistuttavia pikkukoiria täällä liikkuu enemmänkin. Sama juttu on räksyttämisessä, enpä muista koskaan kuulleeni esimerkiksi yhden naapurin sakemannien haukkuneen, sen sijaan tällä tiellä kaikuu usein alueen kolmen pienimmän koiran räksytys näiden ollessa ulkona. Kaikkea sitä tuleekin muuten havainnoitua.

Vaan nyt joudun toteamaan että kello näyttää ihan kohtsilleen seiskaa eli minun on syytä pyörähtää kerrosta ylempänä tuuppasemassa sekä teini että poika 15v pystyasentoon. Viettäkääpä mukava torstai ja se on moro.